Mäntymäen vanhainkodin pitkäaikainen hoitaja, Suomen lähi- ja perushoitajaliiton Superin Viialan-Kylmäkosken ammattiosaston puheenjohtaja ja Akaan kaupungin yli 600 työntekijän työsuojeluvaltuutettuna toiminut Aune Kivi sanoo lähtevänsä eläkkeelle rikkaana.
– Olen nähnyt erilaisia työpaikkoja, esimiehiä, työntekijöitä ja haasteita. Se on antanut näkemystä.
Maanantai 24.3. oli Kivelle viimeinen työpäivä Mäntymäen vanhainkodissa ennen vapaalle siirtymistä. Virallisesti eläkepäivät alkavat kesäkuussa. Superin Viialan-Kylmäkosken ammattiosaston puheenjohtajana hän toimii toukokuuhun asti.
Viialalaissyntyinen, nykyisin Toijalassa asuva Aune Kivi ehti työskennellä Viialan vanhainkodissa liki 37 vuotta. Hän aloitti talossa 1.7.1977 valmistuttuaan saman vuoden keväänä apuhoitajaksi. Kiven mottona on, että ihmisen täytyy nauttia työstään ja tuntea työniloa. Työ vanhusten hyväksi on ollut mieleistä, mutta hän huokaa työelämän opettaneen, että aikaa vanhukselle ei aina ole ollut niin paljon kuin hän nuorena tyttönä kuvitteli.
Kivi on osallistunut myös työkiertoon ja ollut Urjalan vuodeosastolla ja Koivulakodissa.
Raakaa työtä, mutta ihanat vanhukset
Kun Aune Kivi aloitti Viialan vanhainkodissa, oli esimies vanhainkodin johtajatar, yläkerrassa oli yleinen osasto ja alakertaa kutsuttiin vanhojen sairasosastoksi.
– Vanhukset olivat silloin ihan erikuntoisia kuin nyt. Ylhäällä käytiin illalla antamassa vain lääkkeet ja auttamassa joitakin riisumisessa ja yöpuulle, muuten asukkaat olivat illan keskenään, hän muistelee.
Kun asukkailla oli saunapäivä, veivät hoitajat sillä välin petivaatteet ulos pudistettaviksi.
– Silloin oli vanhanajan filtit. Nykyään vaihdetaan puhtaat pussilakanat.
Edistystä ovat olleet työtä helpottavat apuvälineet ja työturvallisuuden huomioiminen työssä.
– Ennen vanhukset kammettiin ylös matalista sängyistä eikä työturvallisuudesta puhuttu mitään.
Myös vapaus suunnitella omaa työtään on lisääntynyt. Toisaalta toiminnan tehostaminen näkyy myös vanhainkodissa.
– Ennen vanhaan vanhainkodissa oli kylvettäjä, jota ei enää ole. Myös siivoojia on vähennetty, kun ajatellaan, ettei pölyjä tarvitse joka päivä pyyhkiä. Työtä on ruvettu mittaamaan. Minusta se on huononnusta. Kyse on rahasta, johon kaikki kallistuu.
Kivi on huolissaan, miten nuoria hoitajia saadaan jatkossa houkuteltua vanhainkoteihin.
– Meidän pitäisi osata ottaa heidät niin avosylin vastaan ja antaa positiivinen kuva työstä. Raakaa työtähän tämä on, mutta ovathan vanhukset kauhean ihania.
Kotihoitoon lisää käsiä
Kivi pitää hyvänä tavoitetta, että vanhukset voisivat mahdollisimman pitkään asua omissa kodeissaan.
– Siihen pitäisi myös panostaa ja antaa kotiin enemmän hoitajia.
Omakohtaisesta kokemuksesta hän myös tietää, että siirtyminen omasta kodista vanhainkotiin voi olla vanhukselle ja läheisille rankkaa.
– Omat vanhempani ajattelivat pärjäävänsä loppuikänsä rivitalossa, mutta kun tuli sairauksia, ei se mennytkään niin. Isä tuotiin vanhainkotiin itkien. Hän piti kahvasta kiinni, kun ei olisi halunnut lähteä. Monella vanhalla pariskunnalla on sama tilanne. Kun toinen hoitaa toista, toinen väsyy, jos tukiverkostoa ei ole tarpeeksi.
Ainutlaatuinen kuolema
Työssään Aune Kivi on joutunut kohtaamaan kuoleman monta kertaa. Siihen ei hänen mukaansa silti koskaan totu.
– Kun vuosia hoitaa samaa vanhusta, häneen ja omaisiin kiintyy. Kun vanha ihminen nukkuu pois, pidän sitä kauniina asiana. Se on aina ainutlaatuinen. Aikaa pitää antaa myös omaisille. Jos iäkkäästä pariskunnasta toinen kuolee, vaatii yksin jäänyt tukea.
Kivi kohtaa vainajan puhumalla hiljaa ja arvokkaasti. Hänellä on ollut tapana myös avata huoneen ikkuna.
– Uskon tuonpuoleiseen, ja silloin päästän ikään kuin sielun vapauteen.
Kivi muistuttaa, että elämä vanhainkodissa ei ole kuitenkaan kuoleman odottelua.
– Vaikka vanhainkotiin tultaessa saatetaan ajatella, että nyt lähdetään viimeiselle matkalle, täällä myös eletään, touhutaan ja järjestetään ohjelmaa.
Lastenlapsia ja laineita
Aune Kivi sanoo ensimmäisten vapaapäivien kuluneen vielä läksiäishumussa.
– Vapaalle siirtyminen on tarkoittanut tähän mennessä sitä, että ei ole tarvinnut miettiä, menenkö aamu- vai iltavuoroon.
Jatkossa ajankulusta pitävät huolen lastenlapset 1-vuotias Armas ja 4-vuotias Rena, veneily isännän kanssa sekä servettityöt, joiden Aune myöntää vievän mennessään. Hän ei pidä mahdottomana myöskään ajatusta, että voisi tehdä vielä sijaisuuksia vanhainkodissa.
– Kun läksiäispäivän jälkeen menin kotiin, lämmitin saunan, istuin saunan lauteilla ja mietin, keitä nyt ohjaan ja opastan, kun ei ole työkavereita. Voi se vähän olla outoa, hän aprikoi.
