Ilmari Saunamäki oli teltassa, kun venäläisten pommikone tuli päälle. Teltta pelasti hänet, sillä kaikki muut paikalla olleet kuolivat venäläisten luoteihin.
– Venäläiset ampuivat kaikkea mikä liikkui, Saunamäki kertaa.
Hän on Akaan ainoa elossa oleva talvisodan veteraani. Saunamäki osallistui Akaan veteraanijärjestöjen järjestämään talvisodan päättymisen muistojuhlaan viime torstaina. Järjestöt laskivat seppeleet Akaan sankarihaudoille, minkä jälkeen seurakuntasalissa Toijalassa pidettiin muistotilaisuus.
– 30.11. vuonna 1939 neuvostoliittolaiset pommikoneet pudottivat pomminsa Helsinkiin. Yhteensä 91 siviiliä sai surmansa. Talvisodassa kaatui tai katosi virallisten tietojen mukaan 25 904 suomalaista. Haavoittuneita oli 45 000. Kaatuneista lepää Viialan hautuumaalla 28 henkeä, kertasi Viialan sankarihaudalla everstiluutnantti evp. Jukka Virtanen.
Kaikilla suomalaisilla oli yhteisenä päämääränä isänmaan puolustaminen. Talvisodan ajalta on tullut sanonta, jonka jokainen suomalainen tuntee: kaveria ei jätetä.
Ilmari Saunamäkikin sanoo lähteneensä mielellään puolustamaan maataan, vaikka se kova koulu olikin. Pommituksen lisäksi mieleen on jäänyt toinen erityinen vaaranpaikka, kun oma kivääri hajosi, ja sen kappaleita lenteli läheltä hänen kasvojaan.
Sissipataljoonassa pitkiä hiihtoreissuja
– Suomella ei ollut lentokoneita käytössä, mutta venäläisillä niitä riitti. Emme silti päästäneet heitä läpi, Saunamäki muistelee.
Hän oli sissipataljoonassa, jossa hiihdettiin jopa 70 kilometrin pituisia partioreissuja. He tuhosivat venäläisten huoltopisteitä sekä ottivat sotavankeja. Suomalaisilla oli Saunamäen mukaan parempi hiihtotaito kuin venäläisillä, mikä vaikutti osaltaan suomalaisten tehokkuuteen.
Ruoka jouduttiin usein syömään jäisenä, kun tulta ei uskallettu tehdä turvallisuussyistä.
Ilmari Saunamäki sanoo, että sodan kauhuista ei jäänyt hänelle painajaisia. Poika Sauli Saunamäki arvelee, että kokemukset ovat kuitenkin alitajunnassa.
Sotien jälkeen Saunamäki työskenteli VR:n palveluksessa kymmeniä vuosia. Hän teki ansiokkaan urheilu-uran ja hiihti vielä yli 90-vuotiaana pitkiä lenkkejä Toijalasta Viialaan ja takaisin.
Hyväkuntoinen 97-vuotias mies asuu ja pärjäilee yksin. Hänelle tulee ruoka valmiina kolmesti viikossa, ja kotisairaanhoito käy kolmen viikon välein muun muassa tarkistamassa verenpaineet.
Lottana vartiotornissa
Vastaava kirkkoherra Ensio Partanen otti puheessaan esille Krimin tilanteen.
– Viime kriisin kehittyminen on kuin suoraan sotilaspolitiikan oppikirjasta. Sen päätarkoitus on näpäyttää Natoa. Tapahtumat muistuttavat meitä siitä, että hyvinä vuosina voimistuvat äänet puolustusvoimien alas ajamisesta. Jopa takavuosina kyseltiin, että mitä te sinne talvi- ja jatkosotaan menitte. Kiitos ja hyvä kun menitte, Partanen sanoi.
Hänen mielestään Suomi voi maantieteellisen sijaintinsa takia luottaa vain omaan riittävään uskottavaan puolustukseen.
Eila Pennaselle oli selviö lähteä lotaksi.
– Kolme veljeäni lähtivät rintamalle, joten koin ettei minulla ollut vaihtoehtoa. Tuntui, että myös meidän tyttöjen oli tehtävä osuutemme. Olin koko sota-ajan ilmavalvontalottana. Vartioin tornissa, ja myöhemmin toimin myös radiolottana, Pennanen muistelee.
Hän oli lukiossa talvisodan alkaessa. Ensimmäinen pommitus oli järkyttävä hetki.
– Elämä tuntui kylmältä, pimeältä ja pelottavalta.
Uhkana jäätyminen
Vartiointiin liittyy erityisen pelottava kokemus. Kovalla pakkasella Pennanen tajusi, että hänen jaloissaan ei ole tuntoa eikä hän pääse kävelemään.
– Olin jäätymässä. Pelästyin äärettömästi ja ajattelin vain, etten halua kuolla, auta Taivaan Isä. Sain liikutettua jalkojani käsieni avulla niin, että pääsin etenemään kymmenen metriä. Sitten tuli pimeys.
Seuraava muistikuva Pennasella on seuraavalta päivältä, kun hän oli takaisin tornissa.
– Olin pystynyt jotenkin toimimaan ilman, että siitä jäi minulle mitään muistikuvaa.
Sotien jälkeen Eila Pennanen tuli Toijalaan huoltosihteeriksi. Nykyään vastaava titteli olisi sosiaalisihteeri.
Tie vei välillä Vantaalle, mutta Pennanen halusi palata eläkepäivillään Toijalaan.
Vanhojen aikojen muisteleminen herkistää Pennasen. Sodan kauhut saivat aikaan painajaisia pitkäksi aikaa. Kyynel vierähtää nytkin poskelle. Muistotilaisuudessa mukana ollut ystävä huomaa tilanteen ja toteaa, että Eila saatetaan kotiin. Kaveria ei jätetä.
