Päivölän kansanopistolla pidettiin toissa viikonloppuna taidetapahtuma, johon kuuluivat Taide aina osana elämäämme – muinais- ja ympäristötaidetyöpaja ja lauantaina siihen liittyvä seminaari.
Työpajaan osallistuneet käsittelivät taidetta osana ympäristöä, tutkivat omaa luontosuhdettaan ja tutustuivat alueen historiaan niin Rapolan harjulla kuin Päivölän mäellä. Virikkeitä taiteelliseen työskentelyynsä osanottajat saivat paitsi retkiltä tietäjien ja haltijoiden pyhille paikoille myös keskusteluista muinaistaiteen maailmankuvasta.
Kokemuksellisen muinaistaidetyöpajan vetäjänä olivat kuvataideopettaja Riitta Virtanen Suomen muinaistaideseurasta ja Päivölän kuvataidelinjan johtaja, kuvataiteilija Satu Kiuru.
Esitykset herättivät kysymyksiä ja keskustelua
Lauantain seminaarissa kuultiin mielenkiintoisia ja keskustelua herättäneitä esityksiä sekä ympäristö- että muinaistaiteesta. Ensimmäisen esitelmän pitänyt ympäristötaiteen emeritus professori Markku Hakuri puhui aiheesta Ympäristö on mielen tila – aika ja paikka mielen kartassa.
Yhteisötaiteilija ja designer Päivi Raivio puolestaan pohti sitä, millainen kaupunkinäkymä voisi olla, jos sitä suunniteltaisiin erilaisesta näkökulmasta. Jos kaupunkitila olisi vihreämpää ja monimuotoisempaa kaupunkikuvaa, ja jos voitaisiin vaikuttaa ja toimia suoraan.
Taiteen tohtori ja sosiologi Mia Muurimäki pohti esityksessään lupausta seinättömästä museosta, Suomen muinaistaideseuran edustaja Eero Siljander esitteli Suomesta löytyneitä kalliomaalauksia ja kertoi kalliomaalausten syntyhistoriasta, rakennusrestauroija Ritva Ruponen puhui Ratamestarin talon säilyttämisen puolesta ja kuvataiteilija Teijo Kokko esitti lyhyen historiikin Näkymä-ympäristötaidenäyttelyn vaiheista.
Taide on puhetta toisille
Ensi kesän Näkymän taitelijaksi lupautunut professori Markku Hakuri perusteli esityksensä otsikkoa sillä, että hän itse on aina hahmottanut maailmaa tilan kautta. Vuosien mittaan hän on
tehnyt ympäristötaidetta niin kotimaahan kuin ulkomaillekin. Hän sanoo väliaikaisuuden olevan niissä oleellista, vaikka pysyviäkin teoksia on tullut tehtyä.
– Ympäristötaide – mitä se sitten on? Se on yhdistelmä kahta asiaa – vastuuta ja vapautta. Ympäristö on vastuuta ja taide vapautta. Taide on ihmisen vapauteen liittyvä tapa hahmottaa maailmaa ja puhua toisille taiteen kautta. Taide on aina puhetta toisille, totesi Hakuri.
Hän luetteli, miten ympäristötaiteeseen kuuluu paljon erilaisia asioita kuten arkkitehtuuria, julkista taidetta, puutarhoja, teiden linjauksia, maisemointia ja puistoja.
– Kaikki, millä voidaan vaikuttaa ympäristön ilmeeseen, on itse asiassa sitä. Se on tavallaan aika rasittavaakin, kun se voi olla melkein mitä vaan.
Hän korosti lisäksi, että ympäristötaide on henkilökohtainen päätös. Tekijä päättää, mitä se
sisältää. Se on julkinen teko, jonka takana vaikuttavat tekijän eettiset, esteettiset ja ekologiset katsantokannat.
– Miksi ympäristö minun mielestäni on mielen tila? Siksi, että se on unelma vapaudesta, ajatus riippumattomuudesta ja mahdollisuudesta epäillä kaikkea. Se on ajatus siitä, että pystyy ja haluaa ja saa ilmaista itseään ilman rajoituksia. Ainoa rajoitus on, ettei vahingoita ketään, sanoi Hakuri.
Ihmisen kulttuuriperintö on myös mielen tilan osa. Siihen vaikuttavat kasvatus, koti, henkilökohtainen historia ja yhteiskunnalliset arvot.
– Ja geneettinen perintö. Se on tietopankki jokaisessa ihmisessä, valtava paketti. Jokaisella meillä on omat tapamme suhtautua olemassaoloonsa ja siihen, mistä tulee ja mitä on.
Luonto vastaan rakennettu ympäristö
Markku Hakuri pohti myös ympäristön mielen tilan ymmärtämistä.
– Mikä on sellainen tila, jolla ei ole rajoja, ja miten ihminen suhtautuu äärettömään tilaan? Tapamme hahmottaa tila päättyy johonkin, mutta mitä on sen takana? Jokainen määrittelee sen taiteen keinoin. Kaikki on riippuvaista meidän omista henkilökohtaisista kokemuksistamme, totesi Hakuri.
Hän lohdutti kuitenkin, että on jotain selkeääkin: rakennettu tila kuten kaupungit. Rakennettu tila
määrittelee ympäristökokemuksiamme, mutta siitä puolestaan on syntynyt vastakkainasettelu luonto – rakennettu ympäristö.
– Ajatellaan, että luonto on aitoa ja alkuperäistä, ja että ympäristötaiteen pitää mennä sinne, jotta se olisi aitoa ja alkuperäistä. Höpö höpö! Ei sellaista luontoa ole enää. Koko maapallomme on koluttu ja koskettu, oli Hakurin mielipide.
Hän toivoisi, että ympäristötaidetta voitaisiin tehdä sovussa ja yhteistyössä arkkitehtien, insinöörien, paikallisten yrittäjien ja päättäjien kanssa. Yhteistyötä voitaisiin tehdä maankäytön, rakennusten ja yleisten alueiden suunnittelussa, rakentamisessa ja kunnossapidossa.
– Olen kokenut, että siinä hyvin pian syntyy tilanteita, joissa taiteilijaa yritetään kahlita ja hänen vapauksiaan rajoittaa. Päättäjät varsinkin tahtovat käyttää veto-oikeuksiaan, vaikka periaatteessa sekä taiteen tekijällä että sen tilaajalla on sekä omat oikeutensa että omat velvoitteensa. On minulla toki positiivisiakin kokemuksia.
Positiivista suhtautumista ympäristötaiteeseen on saatu kokea Riihimäellä, joka on nimennyt itsensä ympäristötaidekaupungiksi. Idean isä on kaupungin vt. katupäällikkö Tero Westerlund, joka haluaa laajentaa maisemasuunnittelua ympäristötaiteen puolelle ja luoda yhtenäisiä ympäristötaidekokonaisuuksia pienten yksittäisten teosten sijaan.
