Äiti, isä, Henni ja Hetti istuvat ruokapöydässä. On perjantai-ilta ja työviikon väsymys näkyy äidissä ja isässä. Kuitenkin he hymyilevät, sillä he ovat onnellisia siitä, että nyt alkaa viikonloppu ja he voivat viettää aikaa yhdessä ja levätä. Henni ja Hetti istuvat hiljaa ja syövät rauhassa. Hetti on oikeastaan aika pohtivan näköinen ja yhtäkkiä hän kajauttaakin ajatuksensa kaikkien kuultavaksi:
”Minä menen huomenna yökylään Sannalle!”
Äiti havahtuu ja katsoo isää kysyvästi:
”Tiesitkö sinä tästä jotakin? Minä en ainakaan ole kuullut asiasta mitään.”
”Ei minulta ole kysytty mitään. Mitäs Hetti tämä tämmöinen on?”, sanoo isä ihmeissään.
”No minä olen menossa huomenna Sannalle yökylään. Se on jo sovittu”, vastaa Hetti.
”Kenenkäs kanssa sinä olet sen sopinut? Minä ja äiti emme ole tienneet asiasta mitään”, huomauttaa isä.
”Me sovittiin se tänään Sannan kanssa ja hänen äidilleen ja isälleen sopii myös se, että menen heille yöksi huomenna”, vastaa Hetti tomerasti.
”Hetti kulta, asioita ei sovita tuolla lailla. Lapset eivät päätä asioista yksinään”, sanoo äitikin.
”Mutta me sovimme siitä jo Sannan vanhempien kanssa – ei me yksin sitä sovittu”, vastustaa Hetti.
”Unohdit kuitenkin kysyä asiasta meiltä, ja se on se ensimmäinen asia, mikä sinun on tehtävä”, sanoo isä hiukan torumista äänessään ja jatkaa
”Et sinä voi päättää menoistasi yksin kavereidesi ja heidän vanhempiensa kanssa. Sinun on aina keskusteltava asioista minun ja äidin kanssa. Olemmehan opettaneet, että aina kysytään lupa. Sinä ja Henni ette saa toimia siten, että te vain ilmoitatte meille, että te teette tuota ja menette sinne tai tänne keskustelematta ensin meidän kanssamme.”
”Nytkö en sitten saakaan mennä Sannalle?”, tiuskahtaa Hetti.
”Ensin me keskustelemmme asiasta ja haluamme jutella myös Sannan vanhempien kanssa ja sopia asian heidänkin kanssaan”, vastaa äiti.
”Anteeksi, kun olin niin ajattelematon. Kyllä minä tiedän, että minun pitää kysyä ensin lupa. Innostuin vain liikaa, mutta saisinko mennä heille yöksi? ”, kysyy Hetti onnettomana.
”Annapa minulle Sannan äidin puhelinnumero, niin juttelen hänen kanssaan”, lohduttaa äiti ja numeron saatuaan hän menee soittamaan ja sopimaan asian.
Hetken päästä äiti palaa takaisin ja Hetti huokaa helpottuneena, kun saa kuin saakin mennä Sannalle yökylään. Äiti ei kuitenkaan pitänyt siitä, että Hetti ei hoitanut asiaa, kuten olisi pitänyt. Äidin mielestä on vähintäänkin kohtuullista, että Hetti siivoaa pöydän ja täyttää tiskikoneen ja myös tyhjentää sen, kun tiski on puhdasta. Hetti alkaa oitis toimia ja lauleskeleekin jo hieman.
”Tylsää! Mitäs minä sitten teen huomenna, kun Hetti on yökylässä!”, tuskailee Henni.
”Mehän voitaisiin Henni mennä huomenna käymään mökillä uimassa. Otetaan Kisu ja äitikin mukaan”, ehdottaa isä.
”Joo, se olisi tosi kivaa!”, huudahtaa Henni iloisena.
”Pöh, miksi Henni pääsee mökille ja minä en! Epäreilua!”, tuhahtaa Hetti
”Kuuntelepas nyt Hetti itseäsi. Sinä olet menossa kaverisi luo yökylään pitämään hauskaa. Ei ole yhtään epäreilua, että teemme sillä välin jotakin Hennin kanssa, vai mitä?”, äiti sanoo.
”Niin no, joo. Ei kai sitten”, vastaa Hetti.
Äiti ja isä keittävät itselleen jälkiruokakahvit ja istahtavat hetkeksi lukemaan päivän lehtiä. Hetti lähtee pihaan leikkimään Kisun ja Hiirulaisen kanssa. Henniä tuli hyvä ystävä Marja hakemaan kävelylle. Viikonloppu on alkanut perheessä. Talossa on rauhallinen ja rento tunnelma. Hetti juoksee pihassa Hiirulaisen kanssa kilpaa ja Kisu kannustaa heitä. Hetti voittaa Hiirulaisen kerta toisensa jälkeen, mutta se ei Hiirulaista haittaa lainkaan. Pääasia, että on hauskaa ja saa juosta. Lopulta he kaatuvat nääntyneinä nurmelle ja kumpikin ilmoittaa yhteen ääneen:
”En jaksa enää!”
Sisällä äiti on alkanut tehdä pannukakkua. Isä on kirjoituspöytänsä ääressä. Hänellä on tapana kirjoittaa, mitä kaikkea viikon aikana on tapahtunut. Hän kirjoittaa, millaista hänellä ja äidillä on ollut töissä ja mitä tytöt ovat viikon aikana touhunneet. Henni on juuri palaamassa kävelyltään, mutta kukaan ei kiinnitä häneen mitään huomiota. Hän kulkee pihan läpi, raput ylös, ottaa kenkänsä pois ja jatkaa matkaansa olohuoneeseen rojahtaen sohvalle. Henni käpertyy pienelle kippuralle sohvan nurkkaan ja vetää huovan päällensä. Aivan kuin hän olisi ollut näkymätön, kun kukaan ei huomannut häntä. Hennistä tuntuu kuin hän olisi ollut pienen pieni perhonen, joka lenteli huomaamattomasti sisälle heidän kotiinsa.
Henni on kuitenkin väärässä, sillä Kisu on huomannut hänet. Hän huomasi heti, että Henni on surullinen ja hiljainen. Kisu lähestyy Henniä ja koettaa puskea hänen kylkeään, mutta tyttö siirtää itseään vain kauemmaksi.
”Nyt Henniä vaivaa kyllä jokin isompi asia, kun hän ei välitä edes minun seurastani”, pohtii Kisu huolissaan.
Kisu koettaa saada isän huomaamaan tytön, mutta isä on aivan liian uppoutunut kirjoittamaan. Hetti taasen näyttää nukkuvan nurmella Hiirulainen kainalossaan, joten heidän apuunsa ei voi luottaa. Jäljelle jää siis vain äiti. Kisu tönii äitiä, joka heti huomioi Kisun.
”Mikä hätänä Kisu?”, äiti kysyy
”Mau, Henni on surullinen”, vastaa Kisu ja tönii äidin tytön luo sohvalle.
Äiti istuu Hennin viereen ja kurkistaa huovan kulmasta tyttöä.
”Henni kulta, mikä hätänä? Miksi olet surullinen?”
”Tapasin Marjan kanssa kävelyllä koiran ja sen koiran nimi oli Puppe”, niiskuttaa Henni.
”Voi sinua, mutta eikö ollut kiva tavata koira?”, kysyy äiti.
”Niin mutta, kun sen nimi oli Puppe. Ja minä olen aina sanonut mummia Pupeksi. Minulle tuli ihan kamala ikävä Puppe-mummia. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan, kun mummi ja vaari asuvat niin kaukana”, jatkaa Henni yhä niiskuttaen.
Äiti ottaa Hennin syliinsä, vaikka hän onkin jo iso tyttö. Äiti halaa ja silittää tyttöä lohduttaen. Hetken päästä Henni hiukan rauhoittuu ja pystyy jo paremmin puhumaankin niiskutukseltaan.
”Me tehdään Pupen kanssa aina jotakin kivaa ja hassua. Viime kerrallakin me menimme taas sinne metsälammelle. Siellä oli ihan kivaa, vaikka myrsky olikin kaatanut lammen päälle puita. Se oli oikeastaan aika jännän näköistä. Haluaisin niin nähdä mummin. Miksei mummi voi olla täällä?”
”Voi tyttö kulta! Kohta sinä hymyilet jälleen ja silmäsi loistavat kuin tähdet”, lohduttaa äiti.
”En usko. Minä olen niin surullinen…” nyyhkii Henni.
”Mutta minäpä uskon. Oikeastaan minä tiedän, että ihan juuri näillä hetkillä alat hymyillä ja itkusi loppuu ja muuttuu nauruksi”, sanoo äiti salamyhkäisesti.
”Höhhis! Älä kiusaa äiti – minä olen oikeasti surullinen”, vastustaa Henni.
”Heissuliveissuli taloon! Onko täällä kahta prinsessaa nimeltään Henni ja Hetti?”, kuuluu ovelta.
Saman tien Henni pomppaa sohvalta ja juoksee kohti ääntä. Eteisestä kuuluu riemunkiljahduksia ja iloista puheensorinaa.
”Miksi kukaan ei kertonut minulle, että te olette tulossa?”, kuuluu Henni kyselevän ja Hetti säestää vieressä.
”Me halusimme yllättää teidät ja taisimme onnistua siinä kunnolla. Mennäänpä tervehtimään äitiä ja isääkin”, sanoo Puppe-mummi vaarille ja he siirtyvät olohuoneen puolelle.
”Ehdimme kuin ehdimmekin ennen pimeän tuloa!”, sanoo vaari
”Tervetuloa! Onpa ihana nähdä teitä”, sanoo äiti halaten mummia ja vaaria.
Henni on tullut hiljaa äidin viereen.
”Kiitos, äiti! Olit oikeassa, mutta sinä oletkin maailman paras äiti ja sinä tiedätkin kaiken!”
”Kiitos Henni. Mukava, kun silmäsi loistavat jälleen – vaikka senhän jo äsken tiesinkin”, vastaa äiti ja halaa Henniä lämpimästi.
