Television ajankohtaisohjelmassa eläkkeellä oleva sairaanhoidon opettaja kertaa hoitotyön perusteita. Hoidettaville pitää olla ystävällinen ja hellä. Opettajan oma äiti oli kommentoinut nuorelle aloittelijalle, että tästä tulee hyvä hoitaja, koska tällä on niin hellät kädet.
1970-luvun lopussa alkoi hoitotyö kehitysvammalaitoksissa muuttua. Kehitysvammaisten säilyttäminen, perushoito, vahva lääkitseminen ja päivittäiset maastolenkit tulivat ”hoitomuotoina” tiensä päähän. 1980-luvulle tultaessa laitoksien toimintaa muutettiin ja yhteenotot uuden ja vanhan hoitokäytännön kanssa olivat arkipäivää ja melkoisia. Lääkärit saivat vähennettyä lääkitystä, mutta vanhojen käytänteiden hoitajat lisäsivät maastolenkkejä. Jollakin tavalla osastot piti saada hiljaisiksi. Juuri kouluista päässeet nuoret työntekijät katselivat kauhuissaan, mitä tapahtuu. Huollettavan lähelle päästessään he silittivät poskea ja hiuksia. Silitykseen vastattiin hymyllä – ne kädet. Inhimillisyys hiipi rankkoihin paikkoihinkin alan oppilaitosten välityksellä. Jos normaalimaailmassa, jos sellaista edes on, oli pahoja päiviä, niin miksei sitten laitoksissa. Hoito laitoksissa muuttui pienin ja suurin askelin.
Toijalan Näyttämöllä pyörii parasta aikaa Harmaat pantterit –talvinäytelmä. Se kuvaa hivenen karrikoiden vanhainkodin arkea. Mistä muusta karrikatyyri saataisiin, jos ei tavallisesta arjesta. On monenlaisia vanhuksia, kuin myös monenlaisia hoitajia ja omaisia. Arki on usein aika raadollista, siihen kun vaikuttavat niin monet ajatukset.
Teoriassa kaiken pitäisi kulkea, mutta kun ihmisiä mielipiteineen välissä. Omaisilla, varsinkin jos käyvät läheisensä vain luona joskus ja jouluna, voi olla monta toivetta, joita ei kerta kaikkiaan voida toteuttaa. Auttavia käsiä ei kerta kaikkiaan ole varsinkaan julkisissa laitoksissa tarpeeksi. Rahalla siiten saa, jos silläkään. Myös hoitokäytännöissä on eroja, kyseessähän on ihmisten työ. Hoitamisessa leipääntyminen on pahasta, mutta inhimillisesti ymmärrettävää. Harmaat pantterit ”vitsailee” vakavilla asioilla. Joku näytelmän nähnyt sanoikin käyneensä katsomassa, mitä tuleman pitää.
Akaassakin on vanhusten laitospaikkoja nykykäytännön mukaan liikaa. Terveyskeskuksen vuodeosasto ei ole oikea paikka kenellekään, ellei vaiva vuodehoitoa vaadi. Vanhus haluaa asua mahdollisimman pitkään kotona, mutta se harvoin onnistuu pitkään tukematta. Pelko ei ole mukava asuinkumppani. Tätä varten on kotihoito, mutta sekään ei kaikkialle ennätä.
Hoitotyön muutoksen näkee selvimmin Havulinnan vanhainkodista. Talo tehtiin aikanaan mäntymetsään itsenäisille vanhuksille. Vuorolinja-auto kulki talon edestä vieden halukkaan keskustaan ja kauemmaksikin. Tänään he jotka kynnelle kykenevät, asuvat lähes omillaan palveluasunnoissa ja varsinainen vanhainkoti on muuttunut tehostetun hoivan kodiksi. Tärkeintä on turvallinen ja hellä hoito. Mikään hoito ei kuitenkaan korvaa omaisten ja läheisten yhteydenpitoa. Havulinnassa odotetaan, vaikka aina ei muistettaisikaan ketä. Hellään kedenpuristukseen vastataan useimmiten hymyllä.
