Mies, jonka oli määrä näytellä suurta roolia Viialan vuoden 1918 tapahtumissa, palasi kotikulmilleen syksyllä 1917. Hän palasi Venäjältä aliupseerina. Hän oli sotinut kolmisen vuotta. Hänen koko nimensä oli Juho Lambert Grönroos, mutta hänestä käytettiin kutsumanimenä hienolta, herraskaiselta kalskahtavaa Lambertia.
Lambert Grönroos oli syntynyt marraskuussa 1890 (Sääksmäen Konhossa), joten hän oli Venäjän vallankumouksen jaloista pois päästyään ja Viialaan palattuaan mies parhaassa iässä, vielä alle kolmenkymmenen. Ei siis ihme, että heti loppuvuodesta 1917 Grönroos nousi Viialan työväen järjestyskaartin eli punakaartin toiseksi päälliköksi, jo liki 50-vuotiaan Vihtori Lehtosen oikeaksi kädeksi.
Punakaartin kakkosmiehen paikka tarkoitti myös sitä, että Lambert Grönroos pääsi samalla ovenavauksella Vihtori Lehtosen lailla Viialan työväentalolla majapaikkanaan pitäneen Viialan punakaartin esikuntaan. Mainittakoon, että muut esikunnan jäsenet olivat Oskari Rekola, Aksel Enqvist, Johan Lindqvist, Tuure Laitinen ja Frans Sohlberg.
Käytännön tasolla Lambert Grönroosin toiminta Vihtori Lehtosen oikeana kätenä tarkoitti Viialan punakaartin äkseerausharjoitusten vetojuhdan roolia. Grönroosilla oli Iskuksi nimetyn joukon päällikkyyden seurauksena paitsi paikka ratsun selässä joukkonsa edessä, myös vyöllä keikkuva sapeli.
Kylän halki, aseiden käsittelyä harjoittelemaan astellessa joukko kajautti ilmoille Kansainvälisen, torvisoiton säestyksellä tai ilman. Tuiman, ylpeän suoraryhtisen joukon hännänhuippuna asteli joka tapauksessa joku kaartilaisista punaista lippua kantaen. Ainakin Viialan työväentalon pihalla kuin sotilaat konsanaan harjoitelleiden punakaartilaisten varusteissa oli yhtäläisyyttä kiväärin, punaisen nauhan hihassa tai päähineessä ja vyön verran, kaikki muu oli kauniisti sanottuna omintakeista.
Ainakin jälkipolville säilyneissä valokuvissa Viialan punasotilaat esiintyvät edukseen. Harjoituksissa joukko sai joskus todellista tuhoakin aikaan: perimätiedon mukaan työväentalon pihalla räjähti kerran käsikranaatti tai sen aikaista sanastoa käyttäen käsipommi liian innokkaissa tai liian taitamattomissa käsissä.
Ajan myötä poliittisen tilanteen kiristyessä punakaarti sai toki tehdä muutakin kuin vain harjoitella: se muun muassa valvoi marraskuun 1917 yleislakon noudattamista Viialassa.
Viialan punakaarti tositoimia kohti
Vasta helmikuun 1918 loppupuolella Viiala joutui toden teolla vedetyksi mukaan sisällissotaan. Käytännössä tämä tarkoitti Viialan punakaartilaisille harjoitusten ja vartioinnin loppumista sekä värväystoimien ja varustehankintojen päättymistä Viialassa. Oli rintamalle lähdön aika.
Joukko, jota vielä Viialan rautatieasemalla rehvakkaasti kutsuttiin Viialan komppaniaksi niin kuin siinä tosiaan olisi ollut 110 miestä, oli tosiasiassa varsin pieni, vain 35 lähinnä kiväärein aseistettua miestä käsittänyt joukko. Näin junalla kohti Tamperetta, viikon kestäviin sotaharjoituksiin matkannut Viialan komppania oli komppania vain paperilla, käytännössä puolitoista plutoonaa.
Lähtevän joukon asusteet olivat hyytävän kylmää helmikuuta mukailevia, talvisia, käytännöllisiä: palttoita, turkiksia, pomppia, vanttuita, kintaita, huopatossuja, lapikkaita, saapikkaita, karvareuhkoja, ties mitä. Kiväärien, patruunavöiden ohella soturien matkassa junassa kulki kuulemma kaksi kuularuiskua. Grönroosilla oli sotaan lähtiessä sapelin sijasta vyöllään pistooli.
Viialan punapäälliköstä koko rintaman johtajaksi
Tampereella viikon harjoiteltuaan Viialan joukko matkasi kohti rintamaa, Kuhmalahtea ja Vehkajärven kylää. Kuhmalahdella Viialan komppanianpäällikön Lambert Grönroosin Venäjän armeijassa hankkima kokemus nousi käytännössä yhdessä yössä arvoon arvaamattomaan. Kun näet Kuhmalahdella levisi tieto siitä, että paikalle oli saapunut Galitsiassa kannuksensa hankkinut sotilas, vielä aliupseeri, Grönroosin päälle sovitettiin sankarinviitta ja koska se tuntui sopivan, Grönroos nimitettiin koko Kuhmalahden rintaman ylipäälliköksi.
Grönroosin valinta rintaman johtoon oli tyypillistä punakaartille: tunteella edettiin, tunteella valittiin. Oli kyllä totta, että Lambert Grönroos oli taistellut kolme vuotta Venäjän armeijassa. Sekin piti sinänsä kutinsa, että Grönroos oli aikanaan sotinut samalla Galitsian alueella kuin tunnetut valkoupseerit, kenraali C.G.E Mannerheim ja virolaissyntyinen upseeri, Päivölän maamieskoulun aikoinaan suorittanut Hans Kalm. Kaiken lisäksi Lambert Grönroosin Brynolf-veli oli kaatunut Galitsiassa. Mutta sekin oli totta, että Lambert Grönroos oli vain aliupseeri. Toisaalta Lambert Grönroosin kaltaisia, sotakokemusta omaavia miehiä oli punaisen Suomen puolella todella harvassa. Valtaosa muista punaisista johtajista oli ammatiltaan vain sekatyömiehiä, maalareita, kirvesmiehiä ja muita vastaavia, sotaa koskaan käymättömiä miehiä. Suomellehan ei ollut ollut omaa armeijaa vuosikausiin.
Kuhmalahdella Grönroos sai heti ensitöikseen, maaliskuun alussa, punaisten silloisen pääpaikan Tampereen ylipäälliköltä Hugo Salmelalta käskyn vallata jäisen Päijänteen reunustama Kuhmoinen. Grönroos jahkaili päiväkausia yli määräajan, odotti itsepäisesti vahvistuksia varsinkin Hämeenlinnan joukoista. Itsepäisyys ja omatahtoisuus olivat vahvasti läsnä punakaartin johtajaksi huutoäänestyksellä valitussa miehessä.
Grönroosin jahkailu kävi punaisille kalliiksi. Ensinnäkin valkoiset joukot, yhtenä operatiivisena johtajanaan juuri Grönroosin lailla Galitsiankin rintaman kolunnut upseeri Kalm, saivat vakoojien kautta tiedon punaisten aikeista. Näin valkoiset ehtivät miettiä vasta-aikeita päiväkausia. Toisaalta Kalmilla lienee heti maaliskuun alussa ollut takapiruna Lauri Pihkala (myöhemmin lempinimellä Tahko-tunnetuksi tullut), joka Kuhmalahden suunnallakin kaiketi käytti paitsi psykologisluontoisia harhautushyökkäyksiä, myös levitti huhuja. Moiset vastustajan kaiken aikaa varpaillaan pitävät temput olivat taatusti uuvuttavia.
Kymmenes maaliskuuta 1918 punapäällikön vinkkelistä
Kymmenes maaliskuuta, noin kymmenen päivän jahkailun jälkeen, Grönroos lopulta tarttui toimeen ja hyökkäys Kuhmoisiin sai alkaa. Virallisesti sitä kutsuttiin rintamanoikaisuksi. Yllätysmahdollisuus oli vitkastelun tähden iäksi mennyt, mutta vaaditut, jo sotakokemusta omaavat hämeenlinnalaisvahvistukset oli saatu. Maaliskuun 10:ntenä päivänä Grönroosilla oli alaisenaan noin 750 miestä.
Aamukahdeksalta nahistiin alkunujakka valkoisten etuvartion kanssa, mutta varsinaisen hyökkäystoiminnan alun Grönroos ajoitti keskipäivän tuntumaan puoli kahdeksitoista. Hyökkäyksen kohteena olivat valkoisten pääasemat Kuhmoisissa. Valkoisten tarjoama vastus oli kuitenkin kovaa eivätkä hyökkäykset edenneet alkuunkaan punaisten toivomalla tavalla.
Iltapäivällä vakoilutietojen pullistamat valkoupseeri Kalmin joukot iskivät punaisten selustaan ovelalla kiertoliikkeellä. Punaiset olivat hätää kärsimässä, kun vihollisia tuntui äkkiä olevan joka puolella. Kellon näyttäessä kahta Grönroos karautti hevosella Päijänteen jäälle. Hän sanoi menevänsä tarkastelemaan tilannetta paremmasta vinkkelistä, mutta kohta jäälle päästyään hän karautti syystä tai toisesta tietymättömiin. Paoksi moinen tulkittiin, ainakin punaisten toimesta.
Grönroos jätti joukkonsa oman onnensa nojaan. Viialan komppania oli yhtä hukassa kuin koko muu punainen joukko.
Viialan komppanian myöhemmät vaiheet
Viialan punaiset pakenivat Kuhmoisista Padasjoelle osana pakenevaa punaista, noin 200-päistä laumaa. Valkoisten upseeri Kalmin johtamat joukot yrittivät katkaista punaisten perääntymisreitin, mutta punaiset mursivat sulun sillä väellä ja voimalla, jolla oltaisiin kenties voitettu Kuhmoisissa. 16-vuotias, ei-viialalainen Arvo Järvinen oli konekivääreineen paon onnistumisen arkkitehti. Oli valkoisten joukkojen vuoro paeta; valkoupseeri Kalm haavoittui käteen. Viialan komppania perääntyi Padasjoelta Lahteen ja palasi sieltä takaisin Viialaan.
Kuhmoisissa punaisia kaatui kaikkiaan yli 50, valkoisia tarkalleen 23. Kuhmoisten taisteluista viialalaisista kaatui vain (August) Jalmari Hilden. Myöhemmin Viialaa asuttaneiden sukujen jäsenistä kaatui maaliskuun kymmenentenä Lambert Grönroosin hartaasti odottamien hämeenlinnalaisten joukossa taistellut Kustaa Vihtori (aiemmin: Gustaf Viktor) Hell. Tappiosta huolimatta Kuhmalahden, Padasjoen tienoo säilyi punaisten hallinnassa.
Viialan punaiset saivat levähtää kotikonnuilla vain viikonpäivät, sitten kävi käsky lähteä nyt Lauri Niemisen johtamana Tampereelle. Osana koko sisällissodan yhtä tärkeintä taistelua, Tampereen taistelua, viialalaisista kaatui Frans Veidi (haavoittui vaikeasti 26.3., kuoli 10.4.), Juho Karlstedt (Pispalassa 28.3.) sekä Väinö Vaden (kuolinpäivä epäselvä, maaliskuun loppupuolella kuitenkin). Näiden ohella Juho Nikkilä on merkitty kaatuneeksi maaliskuun viimeisenä päivänä.
Viialan punaiset eivät Tampereellakaan antautuneet: he murtautuivat valkoisten saartorenkaan läpi osana noin 500 punaisen joukkoa. Ylöjärven, Tottijärven ja Vesilahden kautta Viialan punaiset palasivat kotiseudulle.
Viialan punaisten palattua huhtikuun alussa kotikulmille, maaplänttejä alkoi olla paljaana: kevät tuli kohisten huhtikuussa 1918.
Viialan komppanian sota ei ollut vieläkään ohi: vielä oli lähdettävä. Huhtikuun 24. päivä käytännössä koko Viiala tyhjeni punaisista. Ajoitus oli se kuuluisa viime tinka: valkoiset saapuivat Viialaan 25. huhtikuuta kello viisi aamuyöllä. Viialan punaiset suuntasivat Hämeenlinnaa kohti, sotaväki yhä Lauri Niemisen johdolla.
Viialan komppania-plutoona osallistui viimetöikseen Syrjäntaan taisteluihin antautuakseen saksalaisille joukoille Lahden lähistöllä Vesalassa toukokuun toisena päivänä 1918. Antautumispäivänä Viialan punaisista menehtyi vielä Vihtori Lindberg.
Kolmekymmentäviisi punaista siis lähti Viialasta sotimaan lahtareiksi kutsumiaan valkoisia vastaan. Kuusi yllänimettyä silloista viialalaista siis kaatui ylläkuvatuilla sotaretkillä. Jollain lailla haavoittuneita oli useampi. Joka tapauksessa toukokuun alkuun asti hengissä selvinneillä aivan kaikilla viialalaisilla oli edessä se pahin koitos: säälimättömät vankileirit, ylimalkaiset kuulustelut ja ylenkatseinen valkoinen terrori. Tuo kaikki oli sodan tauottua totista totta, vaikka valkoisten muun muassa Tampereelle huhtikuussa pudottamien lentolehtisten litania ihan muusta veisasi.
Lambert Grönroosin myöhemmät vaiheet
Lambert Grönroosin motiivi karkumatkalle jää ikuiseksi arvoitukseksi. Arveluita on tietysti esitetty. Ansiokkaasti Viialan historiasta kirjoittanut Esko Korkeamäki arveli Grönroosin murtuneen liiallisten odotusten ja paineiden alla. Itse samanlaisena, vaikkakin vähäisempänä historiaa harrastelevana arvelen samansuuntaisesti: Grönroos oli lopulta vain liki rivimies, jolla ei ollut niskassaan samanlaista roolipainetta kuin koulutetulla upseerilla. Grönroos ajatteli tiukassa paikassa vain omaa nahkaansa.
Upseeri olisi palannut Päijänteen jäältä vaikka surman suuhun, miehistön jäsen ei niinkään. Grönroosin myöhemmät vaiheet tukevat tätä näkemystä.
Lambert GrönroosIlla taisi kuitenkin olla mustalta kissalta lainassa sen kaikki yhdeksän henkeä, sillä hänen tarinansa ei tosiaan loppunut Päijänteen rannalle, vaikka niin periaatteessa piti tapahtua. Karauttaessaan Päijänteen jäältä ties minne, Grönroos muuttui silmänräpäyksessä omien silmissä sankarista petturiksi.
Asialla on kuitenkin puolensa. Pitää karauttaa Päijänteen jäälle nähdäkseen Grönroosin oikeassa mittakaavassa. Jos Grönroos olisi palannut joukkojensa paimeneksi, hän olisi rähinäremmeineen, pistooleineen ja hevosineen hyvin todennäköisesti ollut valkoisten ensimmäinen maalitaulu. Grönroos varmasti tiesi Kalmista, ja varsinkin siitä mitä Galitsiassa oli armottoman maineen omanneen Kalmin toimesta tehty kiinnisaaduille vihollisten johtajille. Oman nahan pelastamiseksi Grönroosin pako oli järkevä ratkaisu.
Outoa oli kuitenkin se, että Grönroos palasi lopulta kotiinsa, josta hänet varmasti löydettäisiin. Oli kuin hän ei olisi lopulta osannut tehdä muuta. Grönroos löydettiin ja pidätettiin kotoaan 22. maaliskuuta 1918. Hän oli ollut liki kaksi viikkoa ties missä. Hänen hallustaan löydettiin naisten rannekello ja 2125 markkaa rahaa, joka oli siihen aikaan pieni.
Alkoi kiertää huhu, jonka mukaan Grönroos olisi myynyt joukkonsa. Grönroos kuljetettiin Tampereelle, jossa hän oli sodan melskeessä aluksi punaisten, myöhemmin valkoisten vankina. Hän selitti kummallekin sotivalle osapuolella saaneensa rahat viideltä tuntemattomalta mieheltä. Käytännössä sanat tarkoittivat, että Grönroos oli Päijänteeltä paettuaan ja tietymättömissä ollessaan ryöstänyt, ryöstömurhannut viisi miestä tai tyhjentänyt viiden löytämänsä ruumiin taskut.
Tampereelta valkoiset lähettivät Grönroosin vankijunalla Helsinkiin. Grönroos toimi kuten aiemmin eli pakeni. Tietysti.
Lambert Grönroosin myöhemmistä vaiheista on esitetty arveluja: hänen kotiväkensä Viipurista saama eräs kortti viittasi siihen, että Grönroos olisi onnistuneesti paennut Venäjälle.
Lambert Grönroos oli kaikesta huolimatta kiistatta neuvokas ja oivallinen luikkimaan tiehensä tiukan paikan tullen. Tarjolla ollutta sankarin viittaa hän ei lopulta pitänyt arvossa. Sankarinviitta on lopulta kevyttä tavaraa, pelkkää ilmaa omaan henkeen verrattuna.
Juha-Pekka Hell
Kirjoittaja on kerännyt tiedot oheistuotteena tutkiessaan omaa sukuhistoriaansa
Pääasialliset lähteet: Korkeamäki: Valtaa Sorretuille; Ylikangas: Tie Tampereelle; Roselius: Teloittajien Jäljillä; Lappalainen: Punakaartin Sota 1,2/Sotasurmat-projektin webbisivut
Kommentointi on suljettu.