Kalvolan seurakunnan kirkkoherralle Antti Herkkolalle Rasin koulu on kotoinen paikka. Siellä hän aloitti oman koulutaipaleensa 1950-luvulla, ja siellä toimivat opettajina vanhemmat Lauri ja Enni Herkkola. Kotikin oli kivenheiton päässä. Kuusihenkinen perhe asui koulun asuntolassa, tien toisella puolella.
– Tämä koulu oli meille lapsille suorastaan yksi osa kotia. Kun nyt astuin ovesta sisään, edelleen aistin sen tunnelman, mikä täällä silloin oli. Paljon on muuttunut, mutta tunnistan edelleen paikan, Antti Herkkola kuvailee istuessaan koulun nykyisessä ruokalassa. Edellisestä käynnistä koululla on vierähtänyt neljännesvuosisata.
Koulun lähellä asumisessa oli erityisiä etuja. Aamuisin Antti lähti kotoa vasta, kun kuuli, että koululla soitettiin kelloa.
– Reppu selkään, raput alas ja kouluun, enkä myöhästynyt.
Innokas Aku Ankan lukija saattoi myös välitunnilla käydä varmistamassa, että lehti oli odottamassa koulunpäivän jälkeen.
Ihaillen hän seurasi vierestä, kun ammattimiehet tekivät koululla rakennustöitä ja laittoivat paikkoja kuntoon.
– Lähes joka syksy maalattiin luokkien ja eteisen mahtavat lankut punaruskealla maalilla. Kiiltävät lattiat jäivät lapsen mielen maisemiin. Se oli kuin tervetulotoivotus ja merkki siitä, että oppilaita on odotettu kouluun.
Eläväinen koulupoika
Antti Herkkolan isä Lauri Herkkola aloitti silloisen Viialan koulun opettajana ennen sotia. Sittemmin hän toimi myös koulun johtajana. Lauri Herkkola syntyi Tuusulassa, josta perhe muutti pian Riisikkalaan. Herkkolan kotitilaa jatkoi Laurin veli Tuomas.
Lauri ja Enni Herkkola vihittiin 1949, jolloin Enni siirtyi Narvan koululta Rasille Viialaan. Perheeseen syntyi neljä lasta Kaija, Antti, Liisa ja Hannu.
Lauri Herkkola kuoli joulukuussa vuonna 1992 ja Enni Herkkola kesäkuussa 1995.
Antti Herkkola muistaa, että opettajan lapsilta odotettiin esimerkillistä ja hyvää käytöstä, mikä eläväiseltä pikkupojalta ei aina onnistunut. Hän arvelee vilkkaana lapsena koetelleensa kerran jos toisenkin opettajien pinnaa.
– Joskus kävi huonosti, ja opettaja joutui pistämään minut ulos luokasta. Kerran kun seisoin eteisessä, äidin luokan ovi avautui, ja äiti lähti käymään kansliassa. Muistan sen tosi selvästi, kun hän sanoi: ”Mitä sinä Antti täällä teet?” Kotona oli aika selvittely, minkä takia olin joutunut ulos.
Antti Herkkolan opettajia olivat Hilja Valonen ja Helena Isomäki. Myös omat vanhemmat sekä Eero Kökkö pitivät joitakin tunteja. Keskikouluun Herkkola pyrki vasta viidenneltä luokalta.
– Olin kai asennoitunut niin, että voin olla vielä täällä, kun äiti ja isäkin ovat.
Elämysikkuna Jumuselle
Mielenpainuvia muistoja on jäänyt myös opettajien asuntolasta, jonka kaikissa kuudessa huoneistossa asui opettajaperhe.
– Me asuimme talon toisessa kerroksessa Vanajaveden puolella, joka oli lapsille virikkeellinen paikka. Ylhäältä näki paljon asioita. Sieltä näki vaneritehtaalle, jossa joskus oli tulipaloja. Muistan kuinka nousin yöllä katsomaan, kun liekit nousivat tehtaalta. Ylhäältä näki myös Jumuselle. Oli elämys katsella, kun vesibussit kiemurtelivat kapeikoissa. Naapurissa oli Siukolan tila ja siellä hevosia, lehmiä ja lampaita aidan takana. Maalaisympäristö on ollut mahdottoman hyvä kasvuympäristö.
Opettajien asuntolassa Herkkolat asuivat vuoteen 1973, jolloin perhe muutti omakotitaloon läheiselle Tähdentielle.
Painajaksi vai papiksi?
Tärkeitä lapsuuden paikkoja Antti Herkkolalle ovat olleet myös isän kotipaikka Riisikkalassa ja Metsä-Paavolan maisemat, täti Tyyne Katajavuori kun toimi Metsä-Paavolan koulun opettajana. Kesiään perhe vietti Tottijärvellä, josta Antti Herkkolan vaari oli jo 1930-luvulla vuokrannut maalaistalosta pienen sivurakennuksen. Siellä Antti pääsi mukaan maatalon töihin. Hän haaveili jopa viljelijän ammatista.
– Joku onkin nauranut, että kyllähän sinä viljelet, kun teet papin työtä. Onhan se määrätyllä tavalla sitä, kun viljellään sanan siementä ihmisten sydämiin.
Kun Antti Herkkola kirjoitti ylioppilaaksi Viialassa yhteislyseosta vuonna 1974, oli teologisesta tiedekunnasta tullut hänelle ykkösvaihtoehto opiskelupaikaksi. Tosin papin työn kanssa kilpaili myös kirjapainoala. Herkkola oli monena kesänä töissä Toijalan Seudun kirjapainossa, jossa olisi ollut tarjolla oppisopimuspaikka.
– Se oli ihan vähää vaille, etten lähtenyt kirjapainoalalle. Kun kerroin silloiselle johtajalle Sulo Palmulle, että taidankin lähteä teologiseen, Palmu kysyi, että oletko todella miettinyt asian näin. Kun vastasin kyllä, hän tarjosi minulle keltaista Jaffaa ja toivotti hyvää opiskelua.
Seiväskatsomo kivikoululla
Musiikki kuului Herkkolan perheen elämään olennaisena osana. Äiti Enni soitti monia soittimia ja ohjasi koululla soittokerhoja. Antti Herkkolaa ilahduttaa erityisesti, että äidin aikainen harmoni löytyy edelleen Rasin koululta.
Herkkola itse soitti nuorena rumpuja Doulos-yhtyeessä, joka kiersi kymmenen vuoden ajan esiintymässä seurakunnissa. Keikkailu loppui, kun Herkkola vuonna 1980 aloitti nuorisopappina Vanajan seurakunnassa. Sieltä hän siirtyi Kalvolan seurakunnan kirkkoherraksi vuonna 1988.
– Soittaminen on jäänyt, mutta vaimo on soitonopettaja, joka opettaa tulevia opettajia soittamaan. Myös omat lapset tykänneet soittaa, Herkkola kertoo.
Paitsi Rasin koulun pihalla 60-luvun lapset kirmasivat mielellään myös viereisellä urheilukentällä. Urheilukisoja katseltiin kentän aidan takaa tai kivikoulun yläkerrasta.
– Kun seiväsmiehet Nikula ja Ankio kilpailivat kentällä, pyysimme isältä lupaa mennä kivikoulun yläkertaan, koska sieltä näki hyvin.
Kun sanat loppuvat kuvat jatkavat
Kouluajalta mieleen ovat jääneet myös oppilaiden työt, joita oli esillä luokkahuoneen seinillä, sekä koulunäytelmiä varten huolellisesti valmistetut ja maalatut lavasteet. Kuvat ovat säilyneet tärkeinä kouluaikojen jälkeenkin.
– Lapsuudessa opin, kuinka tärkeää on kuvien merkitys. Itsekin haluan tehdä lasten saarnat kuvilla. Lapsuudesta on jäänyt mieleen, että jos sanat loppuvat, kuvat voivat jatkaa.
Vanhempiensa kuoleman jälkeen Antti Herkkola on vieraillut Viialassa harvakseltaan. Yleensä käynnit suuntautuvat Viialan hautausmaalle, jonne Lauri ja Enni Herkkola on haudattu.
