Tapasin tässä hiljattain erään ihmisen. Kohtaaminen oli nopea ja olisi hyvinkin voinut mennä ohitse ilman, että sanaakaan olisi vaihdettu. Tapani mukaan tunsin kuitenkin velvollisuudekseni rikkoa vaivautunut hiljaisuus millä tahansa mieleeni tulevalla kommentilla. Rehellisyyden nimissä teen niin usein, mutta se onkin aivan toinen tarina.
Tämä sattumalta tapaamani henkilö alkoi melkein välittömästi keskustelumme edetessä kertoa, miten hän ei viihdy täällä Akaassa. Tämä muka-kaupunki on hänestä vain kylä, jossa ihmiset ovat sisäänpäin lämpiäviä ja pitävät omia mielipiteitään ainoana oikeana totuutena. Kuuntelin tietysti mielenkiinnolla, koska omat kokemukseni täältä ovat viime aikoina olleet hiukan toisenlaisia.
Keskustelumme toi kuitenkin mieleeni omat muistoni ulkopuolisuuden tunteesta, jota koin Porissa asuessani. Siellä sisäänpäinlämpiävyyden lisäksi sisäänpäinkääntyneisyys on mielestäni hyvin vahvasti mukana jokapäiväisessä elämässä. Itselläni kesti muutamia vuosia saada luotua aitoja ystävyys- ja kaverisuhteita alkuperäisväestön kanssa. Ajan myötä kuitenkin kotiuduin ja viihdyin loppujen lopuksi ihan hyvin. Jotakin kuitenkin kaipasin, koska en antanut itseni juurtua. Siihen ei ollut mitään yksittäistä syytä, mutta heidän rotuunsa en vain kuulunut.
Rehellisyyden nimissä arvostan porilaisuutta siinä, että jos siellä saa aikaan ystävyyssuhteita, ne kestävät läpi elämän. Porilainen pitää kyllä huolta omistaan. Heistä ei pääse eroon vaikka haluaisikin; molemmilla lapsillamme on porilaisia kummeja ja sikäläinen mentaliteetti elää vahvana keskuudessamme! Porilaisuuteen liittyviä vitsejä kuulee tämän tästä, mutta voin kertoa salaisuutena, että ne eivät ole vitsejä vaan aivan täyttä totta! Porilainen ei koskaan erehdy kehumaan toista suoraan vaan ylistys siirtyy muotoon ”et sää mikään pahempi tyyppi ole” – toki voimasanoin höystettynä.
Ennen kuin siirrytään kokonaan sivuraiteelle, mennään takaisin sinne, mistä nämä ajatukset kumpusivat – kohtaamiseen. Tämän ihmisen tapaaminen oli minulle paluumuuttajana taas muistutus siitä, että vaikka me ja monet muut viihdymme täällä Akaassa, niin toisille tämä on vain se pakollinen asuinpaikka, ei koti.
Mainitsin tälle henkilölle kirjoittavani palstaa paikallislehteen ja olevani halukas kuulemaan lisää ”kylämme” heikkouksista. Perisuomalainen henki nosti heti päätään ja kielen kannat menivät kiinni. Miksi usein pelkäämme sitä, että saamme äänemme kuuluviin? Yksin metsässä on helppo huutaa ulos turhautumistaan, mutta se on noloa, jos joku kuulee!
Joulu on tulossa. Rauhoittuminen ja hetken hengähtäminen välkkyy kaikkien mielessä Ideaparkin kassajonossa. ”Kohta se tulee, vielä tämän kun kirjoitan, leivon, paketoin, keitän, paistan.” Onneksi on niin, että joulu tulee meille jokaiselle samaan aikaan – paikasta riippumatta.
Kaikille Akaan Seudun lukijoille hyvää joulua ja muistorikasta vuotta 2014. Kohdatkaamme toisemme kylillä!
Anni Määttä
