Tutustuimme Yrjänän perheeseen syksyllä 1956 Pappilan koululla, jonne Kaija ja Ari Yrjänä saapuivat opettajiksi kaksi päivää meidän jälkeemme. Näimme kuinka koulun pihan yli tuli kaunis nuoripari, joka oli juuri vihitty avioliittoon. Siitä lähtien olimme yhdessä loppuun asti toisistamme oppien.
Itse asiassa tiemme olivat kohdanneet tietämättämme jo opiskeluaikana opettajaopiskelijoiden talvipäivissä. Ari Yrjänä voitti samana vuonna kultaa taiteessa, Kaija Yrjänä pianossa, mieheni Niilo Villanen lausunnassa ja minä pronssia voimisteluryhmässä.
Meillä elämä oli yhteistä. Perheet kasvoivat tasatahtiin. Meillä oli neljä lasta ja heillä kolme. Yrjänät asuivat Pappilan puukoululla ja me koulun asuntolassa. Meillä oli jopa yhteiset lastenvaunut, jotka lykkäsimme pihan poikki toisillemme, kun uusi vauva syntyi.
Pappilan koululla meillä oli oikea perheyhteisö. Esimerkiksi koulun juhlia edeltävinä iltoina kokoonnuimme saliin, jossa miehemme rakensivat näyttämölle kulisseja yhdessä talonmies Juho Yli-Mutkan kanssa. Naiset koristelivat salia ja rouva Yli-Mutka keitti kahvin. Meidän omat lapsemme ja talomiehen tyttäret pyörivät ympärillämme.
Kun muutimme Yrjänän perheen kanssa pois koululta, olivat kotimme taas vastakkain. Samaan pihapiiriin muutti pian myös Vuokolan perhe. Yhteiset harrastukset, valokuvataide ja musiikki liittivät perheet hienosti yhteen. Lapset leikkivät ja peuhasivat keskenään, ja vietimme yhteisiä juhlia.
Myös kesämökkimme Kallijärvellä Kalvolassa olivat lähekkäin. Aamupäivisin lapset pulikoivat ja saunoivat meidän rannassamme ja iltapäivällä lämmitettiin vuorostaan Yrjänöiden sauna. Kun heidän rannallaan heilutettiin valkoista pyyheliinaa, oli se kutsu kahville. Kun meillä taas soitettiin lehmänkelloa, tiesivät Yrjänät tulla meille kahville.
Eräänä juhannuksena miehemme päättivät rakentaa kokon. He kasasivat sen pienelle alustalle ja hinasivat lahdelle. Rakennelma kaatui kuitenkin melko pian ja kokkoilu jäi siihen, mutta meillä oli silti hauskaa. Se oli iloa ilman keinotekoista iloa.
Myös harrastuksemme sopivat hyvin yhteen. Kaija Yrjänä oli diplomipianisti, Ari Yrjänä taidekilpailuja voittanut taiteilija, mieheni Niilo Villanen kirjoittaja, ohjaaja ja kuoromies ja minä liikuntaihminen. Juhlat onnistuivat tavallisesti hyvin, kun jokaiseen asiaan oli tekijä.
Meillä oli yhteiset perusarvot. Rehellisyys ja avun antaminen olivat tärkeitä. Meidän ystävyydessämme saattoi aina luottaa siihen, että saisimme toisiltamme apua. Aina sitä ei tarvinnut pyytääkään. Kaikkein suurimman avun sain, kun mieheni Niilo vuonna 1983 kuoli käsivarsilleni. Pappilan koulun johtaja ja paras ystävättäreni kantoivat minua sen kevään niin, että jaksoin tehdä työtäni kunnolla.
Koulun ja kodin ohella Kaija Yrjänälle tärkeää oli musiikki. Hän sai musiikista rauhan ja lohdun. Se oli ilma, jota hän hengitti. Opettajakollegoidensa Helena Pitkäsen ja Tuula Vuokolan kanssa hän kävi usein Tampereen sinfoniaorkesterin konserteissa sekä järjesti kotikonsertteja, antoi soittotunteja ja säesti erilaisissa tilaisuuksissa sekä koulun juhlissa. Elimme Kaijan musiikin ympäröiminä. Musiikki auttoi häntä vaikeiden aikojen yli. Vielä viime keväänä Kaija soitti poikansa 50-vuotisjuhlassa reippaasti saaden komeat suosionosoitukset.
Kaija Yrjänä oli kiinnostunut kaikenlaisesta musiikista, klassisesta moderniin, oli kyse sitten paikkakunnan soittajista tai japanilaisista rummuista. Paikkakunnan kulttuurityölle hän antoi suuren arvon ja seurasi sitä tarkoin. Kaija kuului musikaaliseen perheeseen, jonka kaikista muista lapsista tuli musiikin ammattilaisia. Kaijan isän, kanttori Pentti Hautsalon, vaimonsa hautajaisiin säveltämä ”Luojan luo on halu mulla”, soi myös Kaija Yrjänän siunaustilaisuudessa.
Ystävyydestä kiitollisina
Liisa Villanen
Kirjoittaja oli Kaija Yrjänän ystävä ja työtoveri
Kaija Yrjänää muisteli myös ystävä Helena Pitkänen
