Mia Erävesi räppää rohkeat tekstinsä kotiyleisölle

Mia Erävesi kertoo, että vaikeinta on ollut keksiä omille biiseilleen nimiä. Kirjoittamilleen teksteille on kuitenkin jo yksi yläotsikko Tieni. Se voisi olla vaikkapa ensimmäisen levyn nimi.
Mia Erävesi kertoo, että vaikeinta on ollut keksiä omille biiseilleen nimiä. Teksteille on yksi yhteinen nimittäjä ja yläotsikko, Tieni. Se voisi olla vaikkapa ensimmäisen levyn nimi.

Akaalainen Mia Erävesi päätti nuorena Dingo-fanina ryhtyä isona merikapteeniksi, jotta voisi kirjoittaa merillä seilatessaan hyviä biisejä idolinsa Neumannin tapaan. Valtameret jäivät kyntämättä, mutta tekstejä on viimeisten 25 vuoden aikana kertynyt pöytälaatikkoon. Estradille niistä päätyy tämän kuun viimeisenä päivänä kuusi, kun 41-vuotias päiväkodin tarhantäti räppää ne ensi kertaa julki kotikaupunkinsa yleisölle Viialan Seurahuoneen Yösäilössä. Mutta nyt puhuta mistään lapsille sopivista jutuista.

 

Apua, apua kuuleeko kukaan,

kuinka huutoni kuiskaukseks sortukaan,

revin ja raavin ja yritin pakoon,

mut eihän mulla ollut mitään jakoo.

Liian lähelle tuut, peruuta,

jumalauta!

Ei tässä Ave Mariat auta,

hikeä, verta, kyyneleitä,

näitä arpia ei hymyily peitä.

Takana taistelu, hävitty.

Peilissä nainen rikki revitty.

Nousenko, jatkanko, siivoan sotkun,

muistojen saastassa mähkin ja notkun.

Apua, apua kuuleeko kukaan kuinka kuiskaukseks huutoni sortukaan.

 

– Tekstit tulevat päästäni tuossa muodossa kuin ne esitän. Kirjoitan ne ylös heti hätäisesti vasemmalla kädellä, kuten tuon Apua apua, kuuleko kukaan -biisin sanat, jotka raapustin paperille kello kaksi yöllä, Mia kertoo.

Vaikka Mia on myös säveltänyt kappaleensa itse, painottaa hän tekstin olevan enemmän se juttu.

–    Ei noissa sävellyksissä ole mitään nerokkaita oivalluksia. Ostin haitarin ja päätin, että opettelen sen, joten Peikko-biisi on tehty sillä – ehkä sen kuulee, että siinä on ne kolme–neljä sointua.

 Opettajat pelastivat

41-vuotias kolmen pojan äiti ja päivähoitaja Mia Erävesi muistuttaa aikuisena Peppi Pitkätossua pitkine punaisine saparoineen. Jo lapsena hänessä oli enemmän peppiä kuin prinsessaa.

–  Olin levoton ja energinen lapsi, ja vielä koulussakin enemmän piirtelin, kirjoittelin ja keppostelin. Miesopettajat alakoulussa ymmärsivät ja antoivat touhuta, ja musiikinopettajan mielestä minulla oli ilmiömäinen nuotinlukutaito.

Musiikkiluokkaa käynyt Mia soitti lapsena huilua musiikkiopistossa ja soittokunnassa, mutta ei sanojensa mukaan koskaan harjoitellut kotona. Ainakaan riittävästi, sillä aina tuli eteen jotain muuta uutta ja kiinnostavaa tekemistä.

 

Aina liian valoisaa, syvät arvet kasvoissaan, lapsuudesta muistuttaa.

Tuntea voi ihollaan, kuinka rööki tumpataan, se osuessaan sihahtaa,

kaikenlaista karmivaa joutui vastaan ottamaan.

 

Mia toteaa turvallisten aikuisten, kuten hyvien opettajien pelastaneen hänet paljolta.

– Opettajien vuoksi minua ei ehkä ole kokonaan nujerrettu. On siitä ehkä ollut sekin hyöty, että olen herkkä aistimaan muiden ihmisten mielentiloja, kun olen lapsena joutunut niin paljon kuulostelemaan, millä mielellä aikuiset ympärilläni milloin ovat. Sitä milloin äänensävyt muuttuvat niin uhkaaviksi, että pitää pelätä.

Kirjoittamisesta tuli henkireikä

15-vuotiaasta lähtien Mia on purkanut tuntojaan kirjoittamalla.

– Paksut päiväkirjat täyttyivät nuoruuden tuskasta ja soitin biisit sähköharmonilla ja nauhoitin ne C-kaseteille, joita sitten lähettelin muusikko-faijalleni.

Paitsi väkivallasta, Mian tekstit kertovat myös nuoren naisen epävarmuudesta ja syömishäiriöstä, joka oli vielä Mia hengen.

– Se loppui siihen, kun äitini laittoi minut psykiatrille. Painoin 45 kiloa ja urheilin kuusi tuntia päivässä. Eheytyminen on ollut pitkä matka, ja edelleen minun pitää välttää ääripäitä.

Paranemisen avain on Mian mukaan ollut siinä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on.

– Olen koko ikäni halunnut olla hyväksytty, ja nyt olen vihdoin ymmärtänyt sen, ettei kaikkia tarvitse miellyttää. En vihaa, mutta on asioita, joita en siedä. Esimerkiksi sitä, jos jaksetaan ärsyyntyä jostain jonninjoutavasta.

 

Lasten pitää harrastaa, ja ne pitää kouluttaa,

Facebookiin ilmoittaa, auto vaihtui kalliimpaan.

Aatteletko milloinkaan, miltä mahtaa kuulostaa,

narinasi jatkuu vaan…

Ja jos satut kulkemaan, ohi arpisen asukkaan,

kauhistellen jatkat vaan, äkkiä unohtamaan, pesääsi sisustamaan, ettei arvet tartu vaan.

 

– En tuo julki sellaisia tekstejä, jotka olisivat juuri nyt ajankohtaisia tai jotka koskisivat sellaisia ihmisiä, jotka eivät julkisuutta kestäisi. Nyt esittämäni tekstit ovat sopivan vanhoja, mutta en ole niistä myöskään mitään muuttanut.

 

En osaa lähteä, enkä jäädäkään,

ovensuussa seison kädet levällään.

Liiku en eteen tai poljen paikalla,

voiko asiat muuttua parempaan.

Loputon suo tässä tarvottavana,

käsissä onneni arvottavana.

Ikuista anteeksipyytelemistä,

välttelyä sekä syyttelemistä.

Päässäni pyörii uhkakuvia, levottomuutta ja painajaisunia,

ethän sä osaa mua taivaisiin viedä, osaako kukaan, sitä en tiedä.

Rakastuminen ja hyvä flow

Idea omien tekstien esittämisestä lähti liikkeelle pikku hiljaa viime keväänä, jolloin Mia antoi tekstejään luettavaksi ensi kertaa ihan vieraalle ihmiselle, joka kannusti tuomaan tarinoita julki.  Seuraavaksi Mia esitteli asiaa eteenpäin Akaan elävän musiikin yhdistyksen hallituksen kokouksessa, jossa hän istuu varapuheenjohtajan pallilla. Bändiksi löytyi kotikaupungin oma A-Groovement, ja ensimmäiset bänditreenit pidettiin elo-syyskuussa. Omien, tähän saakka pianolla säestämiensä kappaleiden kuuleminen taitavaksi kehumansa bändin esittämänä oli Mian mukaan mieletön kokemus.

–  Bändihän oli aivan loistava, ja solisti kehityskelpoinen. Olin heti ihan rakastunut siihen bändihommaan, enkä nukkunut kahteen seuraavaan yöhön lainkaan.

Vaikka Mia kertoo isänsä todenneen, että tekstit toimisivat parhaiten vaikkapa runokirjana, oli rap-musiikki Mialle ihan ehdoton valinta. Tämänhetkisiksi idoleikseen Mia mainitsee Mariskan ja Linkin Parkin.

– Rap-musiikissa kiehtoo sen rytmiikka, ja hurahdin tyylilajiin jo silloin kun Bomfunk MC’s tuli pinnalle.

Vaikka innostus bänditouhuun oli heti alkuun kovaa, ensimmäisen kova paikka oli kuulla oma ääni tallennettuna.

– Kun kuulin oman ääneni ensi kertaa nauhoitettuna päätin, etten todellakaan mene mihinkään esiintymään. Se oli niin hirveää, että kierin tuossa lattialla. Mieskin totesi, että kuulostan ihan apaattiselta. Nyt myöhemmin olen oppinut jopa vähän huutamaan mikrofoniin.

Mia Eräveden ja A-Groovenmentin eli Mikko Järvisen (kitara), Olli Kuismasen (basso), Markus Mantereen (koskettimet) ja Mikko Peltoniemen (rummut) keikka alkaa Yösäilössä lauantaina 30. marraskuuta kello 22, ja ilta jatkuu kaikille avoimilla jameilla. Sitä ennen Mian on ylitettävä vielä yksi este.

– Olen ihan hirveä jännittämään. Mutta muuten olen syvästi onnellinen itseni kanssa. Nyt on todella hyvä flow.

SONY DSC