Lyyli Hautamäki sanoo sota-ajan opettaneen lapset työntekoon. Kurkijoella syntynyt Hautamäki oli 16-vuotias, kun talvisota syttyi.
Elokuussa 90 vuotta täyttänyt Lyyli Hautamäki Viialasta seuraa politiikkaa tarkasti. Hän lukee SDP:n pää-äänenkannattajaa Demokraattia ja katsoo televisiosta eduskunnan kyselytunnit.
– Tänään tulee taas Suomen paras elokuva, suullinen kyselytunti, hän nauraa.
Hautamäki on seurannut tarkkaan oman puolueensa poliitikkojen tekemisiä. Hautamäen mukaan henkilövalinnoissa kokemus ja tieto ovat hävinneet niin sanotulle tasa-arvolle ja nuoruudelle. Naispäättäjiä arvioidessaan hän ihmettelee, miksi ministereiksi nimitetään kokemattomia, kun tarjolla olisi myös kouliintuneita ehdokkaita.
– Ihmisellä on hyvä olla omanarvontuntoa, mutta se ei saa olla ylimitoitettu. Itseään ei pidä arvostaa niin korkealle, etteivät pystykään tekemään tehtäviään.
Vanhukset ensin
Hautamäki oli itse päätöksentekijänä Viialan seurakunnan luottamustoimissa sekä 60-luvun lopulta 90-luvun alkupuolelle Viialan kunnallispolitiikassa. Häntä ovat kiinnostaneet erityisesti sosiaalitoimen asiat. Nykypäivän vanhustenhuoltoa hän lähtisi kehittämään vanhukset edellä.
– Suunnitteluvaiheessa ei ole tärkeää, kuinka paljon hoitajat saavat palkkaa, vaan se minkä tasoisia ovat hoidettavat.
Hautamäki jakaa vanhukset kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen kuuluvat laitoksissa asuvat ja toiseen kotona asuvat, huonokuntoiset vanhukset.
– Kaikkein tärkeintä olisi hoitaa hyvin heidät, jotka asuvat kotona mutta jotka eivät pysty tekemään oikeastaan mitään. He voivat olla monta tuntia ja koko yön kotona ilman, että kukaan huolehtii heistä.
Lyyli Hautamäki lukee itsensä kolmanteen ryhmään eli heihin, jotka asuvat kotona, laittavat itse ruokansa ja tekevät mitä tykkäävät. Hautamäki saa ulkopuolista apua siivoukseen ja ulkotöihin. Hän kiittelee myös toimivaa naapuriapua.
Myös terveydenhuollosta Hautamäki löytää parannettavaa. Lääkäriajan saamista hän kuvailee mahdottomaksi.
– Jos huono tuuri käy, kuusikin viikkoa voi olla lyhyt aika varrota. Eihän sellaista aikaa kestä sairauksia ja särkyä.
Kateus pahinta päätöksenteossa
Lyyli Hautamäen mukaan kateus häiritsee järkevien päätösten tekemistä. Sitä hän on havainnut myös Akaassa.
– Jos Toijalassa siirretään kiveä noin paljon, niin Viialankin pitää saada yhtä paljon. Pikkuriitoja käydään valtuustossakin ja sitten päätöksiä joudutaan perumaan.
Hautamäki itse vastusti aikanaan Viialan ja Toijalan yhdistymistä Akaaksi. Hänen mielestään Viialalla ei olisi ollut vielä taloutensa takia kiirettä yhdistyä. Akaan ja Valkeakosken liitosaikeet hän arvelee herättävän vastustusta.
– Kyllähän se olisi Akaalle alennus. Akaa ei olisi enää ollenkaan pää, jos Valkeakoskelle mennään.
Hautamäkeä mietityttävät myös Akaan kouluasiat. Lukio-opetuksen keskittämisen Toijalaan hän epäilee johtavan siihen, että Viialasta lähdetään lukioon Lempäälään. Hän ihmettelee myös koulukuljetuksia.
– Onko laskettu, että koulukuljetus on halvempaa kuin koulujen pito. Nythän monia kuljetetaan johonkin päin. Opetetaanko meidän nuoret samalla sellaisiksi, ettei tarvitse itse tehdä mitään?
Periksi ei anneta
Avioliiton myötä Viialaan vuonna 1948 muuttanut Hautamäki teki lähes 35-vuotisen työuran Viialan vaneritehtaalla. Hän työskenteli käsinpaikkauksessa sekä toimi tehtaan pääluottamusmiehenä. Miesten maailmassa hän pärjäsi hyvin.
– Aika pitkälle saa mennä, ennen kuin annan periksi. Toki kyllä nyt jo annan periksi helpommin.
Työuransa Hautamäki aloitti kuitenkin Viiala-yhtiön puutarhurina. Yhtiön henkilöstöpäällikkö Taina palkkasi Hautamäen kesäksi, vaikka Hautamäki ei puutarhurina itseään pitänytkään.
– Yhtiölle oli valtavasti tilattu puita, ja kaikki latinankielisillä nimillä. Tuumin, että miten niiden kanssa pärjään. Menin kirjakauppaan, ostin kaksi puutarhakirjaa ja pärjäsin hyvin.
Puutarhurina Hautamäki oli tekemisissä myös johtaja Arvi Kilpisen perheen kanssa. Rouva Kilpisellekin Hautamäki uskalsi sanoa vastaan, kun tämä halusi maksaa palkan pukuina ja kenkinä.
– Sanoin, etten minä tarvitse vaatteita vaan rahaa. Jos ei sopimus käy, lähden käpyttelemään, Hautamäki muistelee.
Hautamäki nauraa jättäneensä myös pysyvän peukalonjäljen Viialaan. Yhtiö oli tilannut samaan paikkaan istutettavaksi sekä poppeleita että kuusia. Kun johtajat eivät päässeet yksimielisyyteen valinnasta, kysyi johtaja Kilpinen neuvoa Hautamäeltä.
– Ajatuksissani sanoin, että jos minulla olisi valta, istuttaisin molemmat. Kilpinen vastasi, että näin tehdään, enkä iljennyt sanoa, että tämä oli vaan leikkiä. Siinä ne olivat edelleen, kun viimeksi kuljin siellä.
Muistoja Karjalasta
Lyyli Hautamäki on syntyisin maatilan tyttöjä Kurkijoelta Karjalasta. Kun talvisota syttyi, oli Hautamäki 16-vuotias. Hän on pannut merkille, että nyt sodasta puhuvat ihmiset, jotka eivät siitä mitään tiedä. Veteraanikeräysten varatkin hän käyttäisi nimenomaan rintamalla olleiden veteraanien kuntoutukseen. Tukea hän toivoo yhtä lailla löytyvän myös apua tarvitsevien lasten hyväksi.
Hautamäki ei itse halua puhua sota-ajan raskaista muistoista. Pienen käsityksen siitä saa, kun Hautamäki kertoo kotitilalle jääneiden eläinten lopettamisesta. Isä oli joutunut Sortavalaan sairaalaan, josta hän karkasi palatakseen vielä katsomaan kotia, josta muu perhe oli lähtenyt sotaa pakoon. Isä matkasi 40 kilometriä ensin jalkaisin, kunnes tuttu veturinkuljettaja otti miehen ja tämän matkakaverin kyytiin. Kun isä oli nähnyt tyhjän tilan, tytär näki ensimmäistä kertaa isänsä itkevän.
– Isä kävi katsomassa kotona, jossa kaikki oli kylmillään ja ovet auki. Sunnuntaihin kello 12:een mennessä kaikkien piti olla sieltä pois. Lauantaina isä tappoi sinne jääneet eläimet, koiran, kissan ja lampaat. Vain lehmät ja hevoset otimme mukaan. Minäkin olin käynyt pyytämässä sotapoliisilta asetta, mutta eivät ne sitä antaneet, kun olin alaikäinen.
Hautamäki myöntää, että sota-aika opetti lapset tekemään töitä. Kun isä oli sodassa, Lyyli ja kolme vuotta nuorempi veljensä huolehtivat muun muassa vedenhausta kolmen kilometrin päästä jäisestä joesta.
– En valita, päinvastoin aina on pärjännyt, kun on lapsesta asti opetettu tekemään töitä. Edelleen katson vähän liikaakin, mitä pitäisi tehdä, vaikka ei enää aina jaksaisikaan.
Karjalaisuutta Lyyli Hautamäki vaalii puheessaan ja muistoissaan.
– Karjalaisuus merkitsee enemmän silloin, kun elää täysillä. Nyt se on muistojen aikaa.
