Minä kun ole harrastellut tätä kirjoittelua jo jonkin aikaa ja olen muka saanut joskus positiivistakin kannanottoa harrasteeni tuloksesta, on aika ajoin hiipinyt imagooni ajatus, että jos alkaisinkin oikeaksi kirjailijaksi. Että tulisin näin ollen tunnetuksi kirjataiteilijaksi ehkäpä jopa yli elinreviirialueeni.
No, kun tuo houkutin on tullut taas puseroni sisälle, olen ikään kuin ennakoiden tunnustellut, mitä tuo kuuluisuus toisi sitten muutosta tähän minun kohtuullisen vakaaseen arkielämääni. Tuo etsintä ei nykyisin vaadi muuta kun nykymedian selailuja, niin johan saa tietoonsa näitten nykyjulkkisten olemiset ja elämöinnit kuvin ja selostuksin heidän elämiensä ja olemisensa arjessa ja pyhinä. Voisin sanoa, että tässä mielessä näillä julkkiksilla ei ole lomaa eikä vapaa-aikaa. Kun ne paparassit on kintereillä vuorokauden ympäri.
Että siis sillä lailla tulisin minäkin mielenkiinnon kohteeksi, jos minusta siis tulisi kuuluisa, suuri kirjailija. Olisi varustauduttava joka päivä heti ylösnoususta lähtien julkisuuden ihailtavaksi. Se edellyttäisi jo pitempää vessareissua. Pitäisi hampaitten pesun lisäksi tarkistaa peilistä, onko yläpään karvoitus vaatimusten mukainen, ulkomuoto esiintymiskelpoinen, yöunen merkit pois pyyhitty, ja kurkusta käheys kakistettu vessan pönttöön. Ja vaatetus: ei kelpaa lähteä ulos virttyneessä tuulipuvussaan, vaikka olisi kuinka tavallinen arkipäivä. Pitää olla muuta kuin alennusmyynnistä ostettu paita ja tietysti ajanmukaisesti napitettuna. Koko sotisopa, sen täytyy kestää tulevat ihailevat katseet, kiireestä kantapäähän. Kengät lankattuna. Ja sukat, niiden valinnassa ei ole empimisen varaa. Sen vaateparren normituksesta on pitänyt huolen joku viisikymmentäluvun missi, ja tiettävästi siitä muotituntemuksesta hän ei ole päässyt sen ylemmäs.
Kun sitten näiden välttämättömien aamutoimien jälkeen vihdoin pääsen lähtemään ulos, pitää olla varautunut jo oitis kameran laukaisuille. Saattaahan olla, että taas jonkin heikosti markkinoidun julkaisun toimittaja on keksinyt, että tämän yleisön tunnustettu kirjailija saattaisi olla seuraavan viikkonumeron menekin pelastus. Kun sitten viimein pääsen totuttuun ja näin taatusti haluttuun kahvilaani, minun tulee heti ovelta kertoa huomeneni nyökytellen joka pöydän suuntaan tasapuolisesti. Jos joku asiakkaista rohkenee puhutella minua aamiaiskantamukseni kanssa, minun tulee viipyä hänen tentattavanaan, vieläpä positiivista ilmettä teeskennellen, vaikka siinä aamukahvini joutuisi jäähtymään, ennen kuin pääsen pöytääni siitä nauttimaan.
Kun sitten astelen asioimaan pankkiin nostamaan ruokarahojani, saan varautua kohteliaisuuksiin vuoroansa odottavien asiakkaitten ja palvelevan henkilökunnan taholta. Kun siinä tiskillä sitten alan kaivaa henkilötodistustani asiointini oikeutusta todistaakseni, tulee minun vaatimattomasti hyväksyä kassaneidin estelyt, ettei tarvitse, ”kyllä minä teidät tunnen ja olen lukenut teidän kirjanne” ja vielä ”sopisiko teille, että minä varaan sen teidän kirjanne seuraavaksi kerraksi mukaani ja saisinko minä siihen teidän nimikirjoituksenne.” No tietty, minun tulee hillityn vaatimattomasti suostua tuohon toivomukseen ja poistua sitten taas vaatimattomuutta teeskennellen uusiin yllätyksiin varautuen.
Kun minä sitten lähden kuntolenkille pyörällä tuulettaakseni tuntojani tältä kaikelta tungokselta, ja jos innostun koheltamaan vapauden innoissani niin, että poliisi katsoo asialliseksi huomauttaa siitä, niin minun tulee hillitysti toteuttaa ministerillistä oppia tuosta episodista omana versionani. Minun tulee ehdottaa poliisille vaatimattomana toivomuksena, että vaikka minä olen tunnettu kirjailija, niin voitte käsitellä minua kuin ihan tavallista yksinkertaista kansalaista.
Vihdoin kotona minun tulee olla valmiina ja vastaanottavan valppaana puhelinyhteydenottoihin lähes joka vuorokauden aikana, kun mediaväki haluaa minut uutisoida taas oitis katselu- ja lukutaitoiselle kansalle. Minun tulee varautua olemaan valmis kameroitten tulitukseen.
Kun minä olen näin ollen siis tunnettu taiteilijajulkkis, niin on varauduttava lomamatkareissullakin vastaanottamaan uusiksi tuttavuuksiksi änkeytyviä kanssakyytiläisiä, vaikka siinä ravintolavaunun pöydässä yrittämäni sanaristikon ratkaisu häiriintyisi.
Tätä se elämä olisi suurena kirjailijajulkkiksena. En todella olisi enää unohdettu, joku meistä.
Sen sijaan nykytuntemuksellani minä saan – joudun– olemaan aivan rauhassa omissa oloissani ja vaikkapa kirjoitella näitä mietteitäni omaksi ajankulukseni. Minun ei tarvitse huolitella ulkoasuani kuin sen verran, että jotakin on ikääntyneen ruumiin peittona, kun lähden asioimaan kyläyhteisöni näkyville. Sen kun nostan kätteni huomioiksi, jos joku tutulta vaikuttava sattuu kulkureitilleni. Kun menen sinne kahvilaan aamukupilleni, minun ei tarvitse kuin tulla sisään mitään huomiota esittämättä. Ja jos joku vakioasiakas huomioi minun tuloni, hän saa tuumia itsekseen kuten ennenkin, että ”jaha tuokin mulkku tuli taas tänne aikaansa kuluttamaan”.
Pankkiin asioimaan mennessäni minä saan esittää henkilöllisyyteni ihan kuvatodisteella ja varmistautua siten, ettei minun tililläni käy joku toisen näköinen kansalainen. Minä saan matkustaa kaikessa rauhassa junalla Kuopioon, kuten ennenkin. Vasta mökkinaapuri käy joskus vieraisilla kysymässä vointiani ja kertoo omat sairautensa. Siinä yhteinen saunominen käy teeskentelemättä, molemmin puolin molemmat rehellisen paljaana ilman mitään meriittejä.
Kotona saan olla olossani, ja kun puhelin soi, voin iloita, että ei minua sentään ole jätetty ihan yksin ja unohdettu, vaikka se sitten olisikin vain jonkun rihkamafirman myyntiapulainen. Että tämmöiset ovat todennäköiset vaihtoehdot, ollako julkkis vai tavis.
Tältä näkymältä voin puhaltaa helpotuksen huokauksen: Minä olen säilyttänyt vapauden ja itsenäisyyden. Tämä saa näiltä näkymin kelvata: Voin olla onnellinen: Minusta ei tullut suurta kirjailijaa… eikä edes keskikokoista.
Toivo Lappeteläinen
