Ensimmäisen kerran pääsin leirille kesällä 1958. En päässyt Hangon suurleirille, joka minua suunnattomasti harmitti, kun kaverini pääsi. Minut lähetettiin Lahden seurakunnan leirikeskukseen Heinäsaareen. Se oli lähellä Vääksyn kanavaa. Paikka tuli isompana tutuksi, kun siellä vikiteltiin likkoja. Joskus niitä saatiin sinne saareen. Niistä jutuista ei puhuttu.
Muistan sen Heinäsaaren telttapaikan hiekkanummella, iltanuotion roihut ja ne tarinat, leirikasteen ja leirikirkon. Kuhmuraisella kentällä pelattiin jalkapalloa. Astiat käytiin pesemässä Päijänteessä hiekalla. Hiekka tietysti juuttui siihen rasvaan. Ruokailuvälinepussi haiskahti aika vahvalle, kun kotiin pääsi. Ei silloin hygieniasta paljon taivasteltu. Hyvä kun oli ruokaa. Paljon jäi muistoja mielen sopukoihin, vaikkei se ennakkoon niin miellyttänytkään. Minulla oli telttakunnasta ainoana makuupussi. Se oli sellainen keinomuovilla täytetty pussukka, jossa paleli yhtä paljon kuin kaverit vieressä vanhoilla armeijan vilteillään.
Leirit jatkuivat vuosittain Päijänteen Salossa ja Rismalahdessa. Ulkomaisia partiolaisiakin oli vieraina. Ihmettelin sitä jäykkyyttä, mitä Saksan ja Norjan partiolaisilla oli keskenään vielä 1959. Eivät ne miehitysmuistot niin vaan unohdu nuorukaisilta.
1960-luvun puolivälissä järjestelin paria leiriä lippukunnalle. Tein päiväohjelmat ja ruokalistat. Sapuskat hain kauppa-autosta soutamalla sinne pari kilometriä ja saman verran takaisin. Leiripaikan muistan niin tarkasti, että osaisin sen sijoituksen tarkkaan piirtää.
Partio sitten hiipui, kun tuli opiskelut ja tytöt, joista vaimo pian valikoitui. Mukuloita alkoi ilmaantua ennen aikojaankin. Vanhojen partsakavereitten kanssa oltiin innostuttu vaeltamaan Lappia ristiin ja rastiin vuosikymmenet. Sinne se veri vielä vetäisi, mutta kavereitten polvet ovat omianikin huonommat. Ei ole niissäkään kehumista, jos 25 kiloa heittää selkään. Sitä pitää olla vaan työleirillä rouvan saaressa. Hänhän ei sieltä kulumallakaan pois lähde.
On sitä tullut hankituksi taitoja ja tietoja leireiltä ja vaelluksilta. Puukko on paras työkalu ja tulen saa syttymään. Helposti ei eksy marjamettään. Sotaväessä ja kertausharjoituksissa noista kokemuksista oli todellista hyötyä. Nyt on sitten joka ehtoon saunanlämmittäjä ja puun pilkkoja.
Suurleirille pääsin vasta vanhana miehenä täältä Toijalasta. Padasjoella piti olla viikko sateessa. Se oli vielä todellista luonnon armoilla olemista. Oma telttani oli kyllä kankaalla, jottei ihan läpi kastunut. Sittemmin on noita leirejä tullut katsottua vähän turistina koti- ja ulkomailla. Virossa tänä kesänä sotilaat hoitivat turvatoimet ja tekniikan. Meidän Ilves-leirillä pyrittiin hoitamaan kaikki itse.
Muistan aika lähipiirissä leirillä tulleen äitiä ikävä. Ei saanut kännykkää käyttää ja niin partio loppui siihen. Koti-ikävä taitaa olla pienillä vaivana. Sitä helposti purnataan. On kaikkea somea ja nykyajan kotkotuksia. Tuo tietotekniikka ja tavat yleensäkin ovat niin muuttuneet, ettei tämmöinen vanha jäärä enää nykyeloa oikein ymmärrä. Muistan ne vanhat hyvät ajat. Pää on täynnä mukavia leirimuistoja. Enkä ole ainoa.
Kirjoittaja on entinen Akaan kaupunginjohtaja, nykyinen eläkeläinen.
