Lapinleimu Oy:n perustajaveljekset Veikko ja Lauri Lapinleimu aloittivat työuransa Lopen Läyliäisissä isoisänsä nahkurinverstaalla. Isoisä Gustaf Robert Lundén (1844–1916) oli kotoisin Turun läänin Lapista mutta elänyt 8-vuotiaasta setänsä, turkkuri Wessmanin luona Uudessakaupungissa. Siellä hän osallistui nahkurin töihin ja sai vuonna 1865 kisällin paperit. Hänen tiensä kisällinä johti muun muassa Pietarin, Helsingin ja Tukholman kautta Lopelle, mistä hän vuonna 1878 osti Läyliäisten Karvarinmäestä nahkurinverstaan.
Seuraavana vuonna hän avioitui Topenolta kotoisin olleen Maria Josefina Yli-Heikkilän (1854–1936) kanssa.
Vuonna 1906 ruotsinkielinen, mutta suomalaismielinen Gustaf Robert Lundén vaihtoi Snellmanin syntymän 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi nimensä Lapinleimuksi. Mistä nimi tuli, ei ole jälkeläisille selvinnyt.
Pariskunta sai seitsemän lasta, joista toiseksi vanhin oli Felix Hjalmar (1882–1934). Hän, kuten perheen muutkin lapset, osallistui pienestä pitäen töihin isän nahkurinverstaalla ja erikoistui päällysnahkojen viimeistelyyn.
Hjalmar avioitui vuonna 1904 samasta pitäjästä kotoisin olleen Helmi Katariina Eskolan (1880–1960) kanssa ja heille syntyi neljä lasta: Jalmari (1906), Veikko Olavi (1907), Lauri Johannes (1910) ja Liisa Maria (1913).
Veikko Lapinleimu on muistellut Ispappaa, kuten Gustaf Robertia perheessä kutsuttiin, mietteliääksi, sopuisaksi ja sopeutuvaiseksi mieheksi, joka luki paljon ja oli musikaalinen. Hän oli muun muassa perustamassa torvisoittokuntaa Lopen Läyliäisiin. Parhaimmillaan Läyliäisten torvisoittokunnassa oli yhtä aikaa viisi Lapinleimua. Isä Gustaf Robert oli basisti, Hjalmar soitti Es-kornettia. Myöhemmin Toijalassa hän soitti sekä suojeluskunnan soittokunnassa että torvisoittokunnassa.
Isäänsä Hjalmaria Veikko Lapinleimu on kuvaillut jämptiksi ja vaativaksi kasvattajaksi, jolla oli auktoriteettia niin, ettei perheessä tarvittu selkäsaunoja.
Nahkurinverstaalla riitti töitä koko suvulle, mutta perheen kasvettua nelilapsiseksi Hjalmar ja Helmi Lapinleimu alkoivat miettiä perheyrityksen jättämistä. Mielessä oli oman nahka- ja jalkinekaupan perustaminen. Mahdollisuuksia sellaiseen oli muun muassa Laatokan rannalla Pitkärannassa ja Toijalassa, missä Valtatien varrella liike- ja asuintalon omistanut August Mäenpää oli vasta kuollut ja talo oli myynnissä. Ratkaiseva ja Toijalaa puoltava asia oli se, että siellä lapsilla oli mahdollisuus käydä oppikoulua.
Näin perheen tie johti Toijalaan vuonna 1919. Hjalmar osti nykyisen apteekin paikalla sijainneen talon, jossa Lapinleimun nahka-alan erikoisliike aloitti toimintansa. Tavara tuli pääasiassa suvun tehtaalta Lopelta. Myöhemmin liikkeessä myytiin myös kenkiä. Liikkeen nimeksi tuli Nahka ja Jalkine Kauppa Hj. Lapinleimu.
Isä Hjalmar hoiti liikettä, Helmi-äiti perhettä sekä talossa asuneita täysihoitolaisia.
Yhteiskoulun läheisyys oli lopultakin tärkeä. Kolme perheen lapsista kirjoitti ylioppilaaksi. Jalmarista tuli Kadettikoulun käynyt upseeri, Veikosta diplomi-insinööri, Lauri kävi keskikoulun ja Liisasta tuli sairaanhoitaja.
Kolmekymmentäluvulle tultaessa Hjalmar Lapinleimun sydän alkoi reistailla, ja hän kuoli 25.4.1934, samaan aikaan kun Sampolassa vietettiin vuotuista Toijalan vapautumisen juhlaa.
Perikunta myi liikkeen seuraavana vuonna ja kiinteistössä oli sittemmin vuokralaisina kauppiaita ja yksityisiä.
Tahtoi insinööriksi
Isoveli Jalmarin mukaan Veikko Lapinleimu oli lapsesta lähtien itsenäinen, itsepäinenkin. Hän tiesi jo lapsena, mikä hänestä isona tulee. Suvun tehdasta Lopella koneellistettiin, ja siellä vieraili myös eräs insinööri.
– Insinööri oli velimiehelle jo silloin yläilmojen ilmestys. Insinöörin syödessä keittiön pöydän päässä seurasi pieni mies jokaista suupalaa. Se, että insinööri pyysi läskin kyytipojaksi sinappia, oli ihme sekin. Kun Herra Insinööri sitten oli lähtenyt, söi ihailija (Veikko) silmät vesissä melkein koko purkillisen sinappia. Äidin sitä ihmetellessä sai hän perusteluksi: Insinöörikin söi, ja minusta tulee isona insinööri, kertoo Jalmari Lapinleimu sukukirjassa.
Insinöörin otteita oli myös siinä, että Veikko Lapinleimu ollessaan vielä keskikoulussa päätti rakentaa radion. Hän oli nähnyt radion Hellbergin tapettitehtaan taiteellisen johtajan, Urho Järvisen luona, ja hän teki sellaisen itse.
Veikko Lapinleimun tie vei ylioppilaaksitulon jälkeen armeijaan ja sen jälkeen Teknilliseen korkeakouluun. Valmistuttuaan vuonna 1932 diplomi-insinööriksi hän oli ensin työssä Höyrypuuseppä Oy:ssä Tampereella ja sen jälkeen Lahdessa Asko-Avonius Oy:llä, missä nuori insinööri näytti kyntensä ja taitonsa. Hän rakensi Askolle esimerkiksi uudenaikaisen uunin, missä käsiteltävä puu kuivattiin ennen sen työstämistä.
Viiden vuoden työskentely puusepäntehtaissa oli Veikko Lapinleimulle tarpeeksi, ja hän siirtyi lehtoriksi Helsingin teknilliseen oppilaitokseen.
Hän saavutti opettajana oppilaiden suosion, koska hän osasi esittää asiansa kiinnostavasti. Hänen luennoillaan eivät oppilaat nukkuneet.
Oma yritys syntyy
Ollessaan talvella 1934 Asko-Avoniuksen asioissa työmatkalla Leipzigissa Veikko Lapinleimu tutustui muoviteknologiaan, sen koneisiin ja raaka-aineisiin ja sai vahvistuksen ajatuksiinsa, että muovista voidaan tehdä esineitä lastuamatta.
Hän päätti ryhtyä itse valmistamaan bakeliitista nuppeja ja huonekaluvedikkeitä. Hän suunnitteli prässin, ja sillä tehtiin ensimmäinen puristus Valtatien kiinteistön toisen kerroksen keittiössä pitkäperjantaina 1935.
Samana vuonna veljekset Veikko ja Lauri Lapinleimu perustivat yrityksen, joka sai aluksi nimen Taidehartsitehdas T:mi Lapinleimu ja vaihtui myöhemmin Lapinleimu Oy:ksi.
Yritystä veti Lauri Lapinleimu, kun Veikko Lapinleimu oli yhä Asko-Avoniuksen palveluksessa ja sen jälkeen vielä vuoden 1946 loppuun lehtorina Helsingin teknillisessä oppilaitoksessa. Hän oli kuitenkin mukana Lapinleimu Oy:n tuotesuunnittelussa koko ajan.
Bakeliittisten nuppien ja vedikkeiden lisäksi yrityksessä valmistettiin lääkepullojen korkkeja ja piipunvarsia.
Vähitellen tilat kävivät ahtaiksi, kiinteistön takapihalle rakennettiin 5 x 15 metrin suuruinen verstas ja töihin otettiin oman väen lisäksi ulkopuolisia työntekijöitä.
Sota teetti töitä
Talvisodan aikana Lapinleimu Oy:n toiminta oli pysähdyksissä, mutta jatkosodan aikana yritys valmisti puolustusvoimille bakeliittisia kranaattien sytyttimiä, lentopommien irrotusnalleja, ammusten suojatulppia ja jäämiinojen laukaisumekanismin osia. Viimeksi mainittuja testattiin Nahkialanjärven jäällä.
Aikoinaan Lapinleimujen naapurissa asunut rovasti Matti Holkeri muistelee yhtä mielenkiintoa herättänyttä tapahtumaa.
– Veikko oli kehitellyt kranaatinheitintä kasapanoksia varten. Ne olivat olleet niin painavia, ettei niitä tahtonut jaksaa sellaisenaan heittää, niin Veikko kehitteli jonkinlaista heitintä. Sen toimintaa kokeiltiin tuossa Hauenkuonossa, Turun radan suuntaisesti. Siinä oli armeijan henkilökuntaakin harmaissa mantteleissa seuraamassa, ja se oli suuri tapahtuma meille lapsillekin.
Vuonna 1942 yritys osti Haapalehdolta Kilsanmäestä tontin, jolle alettiin rakentaa 1 200 neliön suuruista, osittain 2- ja osittain 3-kerroksista punatiilistä tehdasrakennusta. Sen tupaantuliaisia vietettiin loppiaisaattona 1944.
Töitä uudessa tehdasrakennuksessa tehtiin kolmessa vuorossa, ja henkilökuntaa oli lähes 40.
Uusia aluevaltauksia
Sodan jälkeen tarvittiin jälleenrakentamiseen ovia, ikkunoita ja huonekaluja. Niinpä uuden tehdasrakennuksen toiseen kerrokseen rakennettiin puusepäntehdas. Kolmas kerros vuokrattiin Chymos Oy:lle.
Veikko Lapinleimu tuli pysyvästi tehtaalle vuoden 1947 alusta. Hän oli viimein päässyt siihen työhön, jota rakasti ja jonka hän hallitsi. Hän ideoi jatkuvasti uusia tuotteita. Veikko Lapinleimu oli luonteeltaan paitsi itsenäinen ja omilla aivoillaan ajatteleva myös läikehtivän liikkuvainen. Hänelle luonnistui parhaiten elämä itsenäisenä yrittäjänä.
– Kilsan kaltaisen tehtaan synnyttäminen ja suureksi osaksi omia keksintöjä käsittävän tuotevalikoiman aikaansaaminen edellytti tervettä järkeä, tietoa, verta, pirtua ja sisua, on isoveli Jalmari todennut veljensä yrittäjyydestä.
Hän totesi myös, että olisi ollut helppo kopioida puuttuvia niksejä muilta. Siihen ei Veikko Lapinleimu alistunut. Tuotteen piti syntyä omista ideoista alusta loppuun.
Olympiavuonna 1952 tehtaalle rakennettiin valimo, ja yrityksessä alettiin valaa runkoja ilmanvaihtoventtiileihin. Syntyi Kilsa-tuuletusventtiili, jossa oli alumiinista valettu runko ja bakeliittinen kansi. Siitä alkoi Lapinleimu Oy:n matka maailmalle.
Innovaatiot eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Tampereen Messuilla vuonna 1955 esiteltiin Veikko Lapinleimun kehittelemä Kilsa-astianpesukone. Vielä ei kuitenkaan ollut sen aika. Meni parikymmentä vuotta ennen kuin astianpesukoneesta tuli hitti, tosin muiden tehtaiden valmistamana.
Sisaryhtiö Tarttilassa
Uusia ideoita tuntui syntyvän koko ajan. Vuonna 1956 Lapinleimun veljekset ostivat Tarttilasta Sakasen tilan rakennukset ja perustivat Lapinleimu Oy:lle sisaryhtiön, Tarttila Ky:n, josta Veikolla oli 75:n ja Laurilla 25 prosentin osuus.
Sakasen vanhassa kivinavetassa saivat alkunsa niin Kilsa-lämpöpatterit, pyyhekuivaajat, pöytälämmittimet kuin metalliset kuusenjalatkin.
Kun Lapinleimu Oy:n lisärakennus (Kilsa II) valmistui 1963, päätettiin Tarttila Ky:n toiminta siirtää sinne, ja Sakasen tila myytiin takaisin entisille omistajille.
Uusissa tiloissa Tarttila Ky:ssä valmistettiin ensin sähkö- ja sitten öljylämmitteisiä saunankiukaita. Pattereiden ja kiukaiden valmistus lopetettiin 1970-luvun puolivälissä.
Veikko Lapinleimu luopui osuudestaan Tarttila Ky:ssä vuonna 1977, ja kymmenen vuotta myöhemmin Lapinleimu Oy osti koko yrityksen.
Sukupolvenvaihdos Lapinleimulla
Veikko Lapinleimun Antti-poika tuli venttiiliosaston työnjohtajaksi yhtiöön jo vuonna 1965, mutta vuonna 1971 alkoi tapahtua varsinaista sukupolvenvaihdosta, kun yhtiöön johtajiksi tulivat myös Veikon pojat Eero ja Markku sekä Laurin poika Pekka. Ei ihme, että eräs vieraaksi tullut konekauppias isäntiä kätellessään totesi:
– Onpa yksitoikkoinen sukunimi.
Tehdas laajeni jälleen vuonna 1973, jolloin valmistui Kilsa III, jonka kolmanteen kerrokseen siirrettiin tehtaan muoviosasto. Muovisten tarvikkeiden menekki oli hyvä, ja muoviosastoa ehdittiin jo laajentaakin uudella hallilla, kunnes yhtiö vuonna 1984 päätti keskittyä ilmanvaihtoalalle.
Näin päättyi muovin aika yrityksessä, joka oli aloittanut bakeliittituotteilla. Samana vuonna jäi Veikko Lapinleimu eläkkeelle.
Lauri Lapinleimu oli luopunut osakkeistaan jääden eläkkeelle jo vuonna 1974, ja kun Pekka Lapinleimu oli lähtenyt työhön muualle, oli koko Lapinleimu Oy siirtynyt Veikon ja hänen poikiensa omistukseen.
Lapinleimujen aikana tehdasta laajennettiin vielä vuonna 1986 uudella tuotekehittelylaboratoriolla ja vuonna 1989 venttiilituotannon laajennusosalla.
Lapinleimu Oy myytiin joulukuun lopussa 1990 Suomen Puhallintehdas Oy:lle, joka oli ruotsalaisen Fläktin omistuksessa ja muutti seuraavana vuonna nimensä ABB Fläktiksi.
Isä piti kuria
Veikko Lapinleimu meni vuonna 1935 naimisiin Ritva Jarkon (1910–1988) kanssa.
– Äiti oli kotoisin Ruovedeltä mutta tuli Toijalaan käydäkseen täällä keskikoulun. Hän asui pappilassa rovasti Peltosen luona kortteerissa. Isä kävi samaa koulua, ja siellä he ilmeisesti tapasivat, kertoo Markku Lapinleimu.
Perheeseen syntyi neljä lasta: Ilkka Juhani 1936, Antti Veikko 1939–1976, Eero Olavi 1941 ja Markku Leo 1946.
Ilkka syntyi perheen asuessa Lahdessa, muut pojat ovat syntyneet Toijalassa. Äiti ja kolme vanhinta poikaa asuivat Toijalassa Hauenkuonossa, kun isä oli työssä Helsingissä. Markku syntyi, kun perhe oli jo muuttanut Kilsanmäkeen tehtaan viereen rakennettuun omakotitaloon.
Lauri Lapinleimu rakennutti myös perheelleen talon sinne. Nykyisin rakennus toimii tehtaan kokous- ja koulutustilana ja vierastalona.
Matti Holkeri muistelee Veikko Lapinleimua jämptiksi ja isälliseksi mieheksi, jonka kanssa kaikki tulivat toimeen.
– Perheemme asuivat Hauenkuonossa naapureina, ja molemmissa perheissä oli vain poikia. Veikko piti kaikille hyvin kuria, vaikka olihan sitä kuri meilläkin, poliisin perheessä. Veikko ohjasi omat poikansa partioon, missä meidänkin pojat olivat. Hän toimi myös Toijalan Eräveikkojen vanhempainneuvostossa, muistelee Holkeri.
Lapinleimujen jo muutettua Kilsaan Holkerit muuttivat Nahkialaan ja Matti Holkeri rakensi omakotitalon Takavainiontielle.
– Ja pian me sitten taas olimme melkein naapureita, kun Veikko eläkkeelle jäätyään oli muuttanut vaimonsa kanssa Ruisvainiontielle 1920-luvulla rakennettuun taloon. Veikko kävi usein kävelylenkillä tästä ohi ja kun meidän pihalla oli jonkin aikaa pari multakasaa levittämättä, Veikko toimen miehenä ohi mennessään suorasukaisesti tokaisi: Eikö siitä talosta löydy lapiota ja miestä multaa levittämään? Se levitettiin aika pian sen jälkeen, nauraa Matti Holkeri.
Naapuriapua löytyi
Nahkialassa Lapinleimujen naapureina asuivat myös Maija Ojala ja Seija Hokkanen, jotka Ritva Lapinleimun osittain halvaannuttua auttoivat kodin askareissa.
– Heillä oli ollut useitakin kotiapulaisia, mutta ei ne vaan pysyneet ja niin pyysivät minua heitä auttamaan, kun meidän lapset eivät enää tarvinneet minun kotona oloani. Olin siellä kaiken kaikkiaan kai kahdeksisen vuotta, siihen asti kun Veikko joutui sairaalaan. Aamuisin menin auttamaan aamutoimissa, pesin pyykkiä ja laitoin lounasta. Välillä kävelytin Ritvaa. Kun Veikko oli kuollut, sain väliaikaisen paikan Lapinleimun tehtaalta. Sitä väliaikaisuutta kesti kaksikymmentä vuotta, kertoo Seija Hokkanen.
Maija Ojala asuu nykyisin Lapinleimujen talossa. Hän esitteli huoneen, jossa syntyi Maallikko lukee evankeliumia -kirja ja muistelee entisiä naapureitaan hyvällä.
– Usein kävin tässä illalla auttamassa Veikkoa nostamaan Ritvaa sänkyyn. Ja kun olin kaupassa töissä, toin tullessani ruokatavarat. Paljon tuli käytyä toisissamme, istuttiin iltaa, juhlittiin syntymäpäiviä ja meillä oli hauskaa yhdessä. Terassin paikalla oli silloin uima-allas, jonne pääsi suoraan saunasta. Veikko, joka teki päivittäin kävelylenkkejä, pulahti siihen uimaan varmaan joka päivä, kertoo Maija Ojala.
Inssi ja Kilsan Herra
Työväki viihtyi Veikko Lapinleimun alaisena ja hänestä pidettiin. Tehtaan henkilökunta kutsui häntä tuttavallisesti Inssiksi, johtoryhmä ja pojat Verneriksi, ja itse hän sanoi joskus olevansa Kilsan Herra.
Veikko Lapinleimu osasi käsitellä kaikkia työtekijöitä samanarvoisesti ja inhimillisesti. Hän ei pitänyt rajaa säädyn ja poliittisten kantojen mukaan. Neljäkymmentäyksi vuotta Lapinleimu Oy:llä työssä ollut Aulis Eskeli muistelee johtajaansa vanhan ajan patruunana.
– Veikko oli persoonallinen johtaja, sellainen vanhan ajan johtaja, joka oli suoraan kosketuksissa työntekijöihin. Joskus, kun hänellä oli vähän huonompi aamu, sen kyllä näki. Hän meni vihaisen näköisenä hallin läpi, mutta tuli kohta takaisin ja kysyi: Olenko jo tervehtinyt kaikkia? Ja sitten hän nyökkäsi hyvät huomenet jokaiselle erikseen.
Henkilökunta kutsui Lauri Lapinleimua Johtajaksi ja Veikko Lapinleimua Inssiksi.
– Lauri vastasi tehtaan tuotannosta ja oli meidän työnjohtaja, mutta Inssi oli kyllä työntekijöiden silmissä käytännössä suurempi johtaja. Hänen kekseliäisyyttään ja kehittelytyötään arvostettiin.
Jatkuvaa kehittelytyötä tarvittiin, koska työkalutkin tehtiin itse. Siihen aikaan ei juuri valmiita työkaluja edes ollut, kertoo Eskeli.
Kontaktin ottaminen Veikko Lapinleimuun oli yksinkertaista, eikä siinä tarvittu välittäjiä.
– Häntä sai myös vapaasti sinutella, se oli itsestään selvää. Kerran kun tehtaalle tuli joku ministeri vierailulle, sanoi Inssi hänellekin: Minä sitten sinuttelen kaikkia paitsi Urho Kekkosta, muistelee Eskeli.
Idearikas ja uuttera Veikko Lapinleimu tiesi mistä puhui, kun hän pohti johtajuutta 75-vuotissyntymäpäivähaastattelussaan 20.10.1982.
– Yritysjohdon on uskottava itseensä. Uskottava, että on paras maailmassa ja uskottava, että onnistuu. Kun on oikein kova panos pelissä, tuntee kuinka ottaa siinä riskin ja tietää sitten sen arvostelun, jonka saa osakseen, jos epäonnistuu.
Kirjoitti useita kirjoja
Kun puusepänteollisuudesta ja siihen liittyvien välineiden käytöstä ei ollut olemassa oppikirjoja, alkoi Veikko Lapinleimu opettajakaudellaan Helsingin teknillisessä oppilaitoksessa kirjoittaa niitä. Kirjoja oli käytössä oppilaitoksessa vielä 1980-luvulle tultaessa.
Myöhemmin Veikko Lapinleimu kirjoitti myös romaaneja. Vuonna 1961 ilmestyi Samuelin kirjaa tutkinut romaani Valta.
Veikko Lapinleimua kiinnostivat ihmisten käyttäytyminen ja johtaminen. Näistä ajatuksista syntyi syvällisiä mietiskelyjä sisältävä 4-osainen kirjasarja Johtamistehtävä (1968–1976). Maallikko lukee evankeliumia -kirja ilmestyi vuonna 1980. Vuonna 1984 ilmestyneessä Loukatut-romaanissaan hän puhdistaa rehellisten maatyömiesten vuonna 1918 saamaa roiston mainetta.
Pöytälaatikosta löytyi myöhemmin novelleja, näytelmiä ja satuja, joita Veikko-isä oli kertonut lapsilleen 1950-luvun alussa mökillä.
Urheilumies ja rotari
Sekä Holkerin että Lapinleimun pojat ohjattiin myös samoihin urheiluharrastuksiin.
– Veikko oli ollut nuoruudessaan hyvä urheilija, voittanut sotilaspoikien joukkueessa monia piirinmestaruuksia Toijalan Vauhdin riveissä, muun muassa pesäpallossa vuonna 1933, kertoo Matti Holkeri.
Hiihto oli kuitenkin Veikko Lapinleimun rakkain laji ja sitä hän harrasti vielä viimeisinä vuosinaankin.
– Pitkät laturetket kuten Roineen renkaan 45 km olivat hänelle haaste. Hän hiihti sen kymmenkunta kertaa ja viimeisen vielä 60–70-luvun taitteessa. Myös me kaikki pojat olemme ottaneet hiihdon omaksemme, sanoo Markku Lapinleimu.
Johtajan esimerkin mukaan tehtaan henkilökunnalle järjestämät vapaa-ajan harrastukset pyrittiin tekemään fyysisesti rasittaviksi ja ulkoilmassa tapahtuviksi. Niiden toivottiin lisäävän yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, Kilsan henkeä. Yhtiö järjesti vuosittain hiihto- ja pilkkikilpailuja ja syksyisin Cooperin testin.
Veikko Lapinleimu osallistui ahkerasti myös rotaritoimintaan ja oli paikalla joka maanantai. Jos hän oli matkoilla, hän pyrki paikkaamaan asian sillä paikkakunnalla missä oli, jopa ulkomailla.
Myös teollistamiskerho oli hänelle tärkeä ja myöhemmin jonkin verran myös politiikka.
– Hän kuului kauppalassa keskustelukerhoon, jossa oli mukana kutsuttuina “viisaita miehiä”. Siellä ei tunnettu puoluerajoja. Mukana olivat muun muassa lääninrovasti Viljo Lampola, varatuomari V. Ilmari Uotila, kihlakunnantuomari Lauri Anttila, sosialidemokraattina tunnettu tohtori Veikko Salonen ja kommunisti Kalle Kuusinen, joiden kanssa puolueeton porvari Veikko Lapinleimu pohti maailman menoa. Todellinen keskustelu asioista oli hänelle tärkeää, muistelee Markku Lapinleimu.
Se näkyi myös Toijalan katukuvassa. Veikko Lapinleimu keskusteli mielellään turuilla ja toreilla ihmisten kanssa – ja hänen muistetaan viljelleen myös kirosanoja.
Kun piispa Eelis Gulin oli Akaaassa tekemässä piispantarkastusta, kysyi Veikko Lapinleimu häntä Rotary-klubin iltaan, ja kun sai myöntävän vastauksen, sanoi: Se on helvetin hauskaa, että tulet.
Kiroilemisasiasta hän on todennut:
– Vaikka minä kiroilenkin niin helvetisti, en minä kuitenkaan Jumalaa pilkkaa.
Vaikka Veikko Lapinleimu oli menevä ja kiireinen mies, joka teki työnsä perusteellisesti ja hyvin, jäi häneltä aikaa myös rentoutumiseen. Raskaat työt vaativat raskaat huvit. Joskus saattoi Helsingin neuvottelumatka vierähtää useamman päivän mittaiseksi ja junaan pääseminen olla ylipääsemättömän vaikeaa.
Veikko Lapinleimu kuoli Toijalassa heinäkuun 7. päivänä vuonna 1987, ja hänet on haudattu Akaan hautausmaalle.
Lähteet: Lapinleimun suku- ja muistelmakirjat, Keittiöstä konserniin/Markku Lapinleimu, Markku Lapinleimun, Maija Ojalan, Seija Hokkasen, Matti Holkerin ja Aulis Eskelin haastattelut.
Perhekuvat Lapinleimujen albumeista
kuva 0
Veikko Lapinleimu.
kuva 1
Pöydän takana istuvat Lapinleimun suvun kantaisä Kustaa Robert Lundén ja vaimonsa Maria Josefina. Vasemmalla istuvat heidän tyttärensä Hilma ja poikansa Felix Hjalmar. Heidän takanaan seisovat pojat Aapeli ja Arvo. Edessä istuvat pojat Urho ja Ilmari hattu polvellaan.
kuva 2
Lapinleimun sisarukset Jalmari, Veikko, Lauri ja Liisa todennäköisesti vuonna 1915.
kuva 3 ja kuva 4
Lapinleimun perhe asui kuvan keskellä olevassa valkoisessa talossa, jossa toimintansa aloitti myös Lapinleimu Oy. Nykyisin paikalla on apteekki. Kuva Akaa-seuran arkisto
kuva 5
Nahka ja Jalkine Kauppa Hj. Lapinleimun kyltti. Kuva: Akaa-seuran arkisto
kuva 6
Hjalmar Lapinleimu( toinen vasemmalta takana) oli soittokunnassa myös Toijalassa. Kuva Akaa-seuran arkisto.
kuva 7
Lapinleimu Oy:n ensimmäinen muovipuristin.
kuva 8
Lapinleimu Oy:n osasto Tampereen messuilla 1957. Kuva Akaa-seuran arkisto
kuva 9
Ritva Jarkko ja Veikko Lapinleimu vihittiin 29.5.1935.
kuva 10
Ritva ja Veikko Lapinleimu rentoutumassa lomamatkalla.
kuva 11
Uuden polttimon testausta Tarttilassa.
kuva 12
Veikko Lapinleimu lempinurkkauksessaan syventyneenä kirjoittamaan.
kuva 13
Tehtaan johtoryhmä vuonna 1975. Vasemmalta Eero, Antti, Veikko ja Markku Lapinleimu.
kuva 14
Veikko Lapinleimu lähdössä hiihtämään Roineen renkaalle vuonna 1965.
kuva 15
Maaherra Risto Tainio (vas.)oli vihkimässä Lapinleimu Oy:n uutta tuotekehityslaboratoriota lokakuussa 1986.
kuva 16
Inssi puhuu pikkujoulussa 1960.
kuva 17
Perhekuva ennen Markun syntymää.
kuva 18
Seurusteluajan Vappuna 1931.
