Karjalasta, Muolaan pitäjän Sormulan kylästä syntyisin olevan, toijalalaisen Pekka Vaittisen lapsuutta hallitsi sota-aika. Sen jäljet näkyvät edelleen, sillä pikkupoikana käsiin räjähtänyt miina vei toisen silmän ja vaurioitti sormia. Evakkomatkalle Vaittinen joutui lähtemään kolmesti.
Alina ja Johannes Vaittisen maanviljelijäperheeseen kuului viisi lasta sekä vaari. Lokakuussa 1939 isä oli jo lähtenyt sotaväkeen, kun muu perhe ensimmäisen kerran joutui evakkomatkalle.
– Lokakuun puolivälissä meille sanottiin, että nyt sota syttyy, ja mehän lähdettiin. Meidänkin kylästä lähti monta perhettä. Menimme ensin Perkjärven asemalle, jossa nousimme junaan ja jatkoimme Mikkeliin. Mikkelissä meidät jaettiin, osa porukasta meni Juvalle ja meidän perhe Haukivuoreen. Olimme siellä kolme viikkoa, mutta palasimme takaisin kotiin, kun sotaa ei syttynytkään, Pekka Vaittinen muistelee ensimmäistä ”harjoituslähtöä”.
Tukkireellä Alastarolle
Kotona perhe ehti olla parisen viikkoa, kun oli lähdettävä toden teolla. Tällä kertaa määränpäänä oli Alastaron Alannejoki. Muu perhe matkasi junalla, mutta 8-vuotias Pekka lähti perheen vanhimpana poikana ja tottuneena hevostenhoitajana Pietari-vaarinsa kanssa Perho-hevosella ja tukkireellä kovassa pakkasessa kohti määränpäätä.
– Hiljalleen kuljimme hevosella eteenpäin ja kyselimme aina välillä yösijaa. Matkaan meni pari viikkoa. Ensin menimme Loimaalle, josta meidät ohjattiin Alastarolle. Pikkupojasta matkanteko oli lähinnä jännittävää, ei siitä silloin niin mitään tajunnut. Ja hyvinhän se meni, mitään ongelmia ei ollut, Vaittinen kertoo.
Alastarolta perhe siirtyi keväällä 1940 Vakka-Suomeen, meren äärelle Taivassaloon, Mattilan taloon.
– Siellä oli komea pirtti, jonka isäntä oli talvella hukkunut, ja talo jäänyt tyhjäksi. Myöhemmin Urho Kekkosen Sylvi-vaimon sisko osti pirtin.
Takaisin Karjalaan
Taivassalossa perhe asui vuoden päivät, kunnes matka jatkui Hämeeseen Kuurilaan ja keväällä 1942 takaisin Karjalaan, jossa odotti poltettu kotikylä. Jäljellä oli vain kivinavetan rauniot, johon rakennettiin ensimmäisenä uusi päällinen. Saunarakennuksesta tehtiin perheelle väliaikainen asunto. Varsinaista taloa ei kuitenkaan koskaan ehditty rakentaa, kun sota syttyi uudelleen.
Kesäkuun 12. päivänä 1944 alkoi perheen kolmas evakkomatka. Tällä kertaa osoitteeksi annettiin Punkalaidun, Jalasjoen kylä.
Perheen vaari oli kuollut vuotta aiemmin ja isän jouduttua taas sotaan Pekasta oli tullut perheen pää. Äiti ja lapset matkasivat ensin yhdessä Luumäen asemalle, josta 12-vuotias Pekka lähti Keiho-hevosella ja kärryillä kohti Punkalaidunta ja muu perhe jatkoi matkaa junalla. Samaa matkaa taivalsi myös pari naapurikylän miestä, mutta ruuhkassa Pekka ja miehet joutuivat eroon toisistaan jo alkumatkassa. Sen jälkeen hän joutui matkaamaan yksin. Miehet Pekka tapasi vasta Hämeenlinnassa.
– Äidin oli pakko laskea minut yksin, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa. Se oli pakkotilanne. Matkasta minulla on erittäin hyvät muistot. Illan tullen kävin kyselemässä, mihin pääsisin yöksi. Joka paikassa minut otettiin hyvin vastaan.
Parolassa Pekka Vaittinen yöpyi vanhan pariskunnan luona, joka seuraavana aamuna lähetti pojan matkaan eväiden kera.
– Emäntä teki eväät ja isäntä valjasti hevosen. Osasin kyllä tehdä sen itsekin, mutta rinnustinta en saanut koskaan kiinni. Siihen piti hakea aina joku avuksi.
Punkalaitumelle 12-vuotias hevosmies saapui kesäkuun lopussa 1944. Punkalaitumella Vaittiset viipyivät vuoteen 1946, jolloin perhe osti Kalvolasta Ahlajärven kartanolta maapaikan. Isä Johannes oli palannut sodasta vahingoittumattomana syksyllä 1944.
Hämeen nuorimpia sotainvalideja
Jos isä selvisikin sodista loukkaantumatta, toisin kävi pojalle. Vuonna 1931 syntynyt Pekka Vaittinen on 25 prosentin sotainvalidi, Toijalan Seudun Sotainvalidien jäsen ja samalla sotainvalidien Hämeen piirin nuorimpia jäseniä. Vaittinen loukkaantui 11-vuotiaana 3.5.1943.
Perhe oli palannut vuotta aiemmin takaisin Karjalaan. Kotikylän maastoon oli sodan jäljiltä jäänyt monenlaisia sotatarvikkeita, ammuksia ja ruutikasoja, jotka kiinnostivat kovasti Pekkaa ja tämän samanikäisiä kavereita, Erkkiä ja Jaakkoa. Pojat päättivätkin ryhtyä keräämään ammuksia, jotka he toimittivat muutamaa vuotta vanhemmalle Ensulle, joka räjäytti ne korsussa.
Kimmokkeen ammusten keräämiseen kolmikko sai Jaakon isoäidiltä, joka oli kerran tuonut perunanuijan näköisen käsikranaatin sisälle ja ihmetellyt, mikä kapistus oikein on.
Linja-autolla Viipurin sotilassairaalaan
Onnettomuutta edeltäneenä päivänä pojat olivat löytäneet maasta tulitikkulaatikkoa muistuttavan peltirasian, saksalaisen penaalimiinan. Outo esine kiehtoi poikia niin, että he päättivät seuraavan päivän iltana kokoontua tarkastelemaan löytöä tarkemmin.
Muut pojat eivät kuitenkaan päässeetkään paikalle, jolloin Pekka ryhtyi tutkimaan navetan viereen piilotettua peltilaatikkoa yksin. Hän rapsutti pitkällä puukapulalla ruostetta laatikon päältä, kun se räjähti.
Räjähdyksen sattuessa Pekka oli kotona sisarensa kanssa kahdestaan. Sisko riensi hakemaan apuun isää, joka oli naapurinisännän kanssa kyntämässä pellolla ja kuullut räjähdyksen.
Isä lähti viemään tajutonta poikaa hevoskärryillä vajaan kolmen kilometrin päähän valtatien varteen, josta linja-auto menisi vielä samana iltana Viipuriin. Naapurintyttö kiiruhti edeltä polkupyörällä pysäyttämään bussia, jotta potilas saataisiin kyytiin ja toimitettua 55 kilometrin päähän Viipurin sotilassairaalaan.
Tajuihinsa loukkaantunut poika tuli vasta sairaalassa. Miina oli vienyt palan joka sormesta ja sirpaleita lentänyt oikeaan silmään, mikä uhkasi viedä näön myös vasemmasta silmästä. Jotta näkökyky saatiin pelastettua, jouduttiin loukkaantunut silmä poistamaan ja korvaamaan lasisilmällä.
Vaari kuoli samassa sairaalassa
Onnettomuuskevät 1943 oli Vaittisen perheelle muutenkin synkkä. Perheen vaari kuoli samaisessa Viipurin sotilassairaalassa päivä Pekan onnettomuuden jälkeen. Johannes-isä oli vasta palannut kotiin sairaalareissulta Viipurista, kun sieltä soitettiin kylän ainoaan puhelimeen, Monosen kauppaan, ja ilmoitettiin vaarin kuolemasta.
Pekka joutui viettämään sairaalassa viisi viikkoa. Huonekavereina hänellä oli kaksi muuta silmävamman saanutta poikaa. Toinen oli loukkaantunut lankamiinasta ja toisella oli lipsahtanut pihkan irrotuksessa puukko silmään. Sairaalakaveriinsa, miinan uhriin, Vaittinen törmäsi reilut 50 vuotta myöhemmin sattumalta Ikaalisten kylpylässä.
Pekka Vaittinen ei ole vammoistaan katkera. Edes yhden silmän varassa eläminen ei ole tuottanut hankaluuksia.
– Kun menetin silmän jo 11-vuotiaana, siihen on niin tottunut. Ainoa silmä on sopeutunut hyvin näkemiseen ja siinä on vieläpä erittäin hyvä näkö. Vaikeampaa sopeutuminen olisi ollut, jos onnettomuus olisi tapahtunut vanhempana. Lisäksi terveys on ollut muutenkin erittäin hyvä.
Päävarastolta eläkkeelle
Työvuosinaan Vaittinen ehti tutustua useampaan ammattiin. Vuonna 1951 hän lähti Helsinkiin Rannikkoliikenteen palvelukseen, joka ajoi laivalla reittiliikennettä Helsingin edustan saarien välillä. Sen jälkeen työantajina seurasivat toijalalainen Rakennusliike Mattinen ja Niemelä, Toja Oy, Huuska Oy, Sementtivalimo sekä Postin päävarasto, jossa hän teki yli 30-vuotisen uran pääasiassa rekkakuskina. Eläkkeellä Vaittinen on ollut reilut 20 vuotta.
Vaimonsa Tertun hän tapasi Toijalassa vuonna 1948. Pari kihlautui vuonna -54 ja vihittiin seuraavana vuonna. Nyt Vaittisia on jo neljässä polvessa.
Muistona pikkupoikana yksin tehdystä evakkomatkasta Pekka Vaittisella on tallessa kärryt, joilla hän tuli Punkalaitumelle vuonna 1944. Pekan isä ja vaari rakensivat ne vuonna 1942, kun perhe palasi välirauhan aikana Karjalaan ja työvälineistä oli huutava pula.
Kotikulmillaan Karjalassa Vaittinen on käynyt yli 200 kertaa ja toiminut myös oppaana Karjalan-matkoilla. Paikan hän tunnistaa edelleen, vaikka kotitilasta ei olekaan jäljellä enää mitään.
