Mustikat ovat kypsiä. Niitä on paljon ja ne ovat mehukkaita. Viime vuosien tapaan mustikkamme kiinnostavat myös kaukomailta tulleita poimijoita, joten on syytä pitää kiirettä, että saa omansa pois Eipä silti, kyllä mustikoita metsissä riittää, mutta ulkomailta värvätyille poimijoille niitä ei näköjään haluta antaa. Joka kesä alkaa heinähelteillä tavaton marina.
Ulkomaalainen tulee metsiimme marjaan henkensä pitimiksi. Kustannuksien jälkeen kouraan jää ahkeralle muutama tuhat euroa, ja rahoilla ostetaan Kaukoidässä elintasoa. Suomalaisten pitäisi kääntää kauna-ajatus toisinpäin. Mitä jos itse joutuisi lähtemään todella kauas leivän hakuun. Naurattaisiko? Tokkopa. Kun täältä lähdettiin sankoin joukoin töihin lähinnä Ruotsiin 1960-luvulla, podettiin koti-ikävää loppuelämä. Ja vain todella ahkerat pääsivät käsiksi oman volvon rattiin. Niinpä, ei siitä ole kovin pitkää aikaa kun täältä lähdettiin; marjamaiden vieressä olevien talojen ikkunoihin naulattiin laudat. Suomi ei elättänyt kansalaisiaan.
Tosiasiassa täällä lähdetään vieläkin. Muuttoliike kasvukeskuksiin ei vain ole otsikoissa samalla tavalla kuin Ruotsiin muutto. Kainuu ja Pohjois-Karjala tyhjenevät kun väki siirtyy maakuntakeskuksiin ja pääkaupunkiseudulle. Mitä sitten tapahtuu niillä paikkakunnilla, joissa iso tehdas pistää luukut kiinni. Kolmen piipun kylä Viiala – ruuhka-Suomessa – on tänään tyystin toisenlainen kuin piippujen sauhutessa. Rakennemuutos vei kunnan mennessään, monelta työn ja itsetunnonkin. Viiala on käynyt läpi ennen näkemättömän sopeutumisen, mutta ei se kelpaa yliopistollisten tutkimusten aiheeksi. Viiala ei ole ensimmäinen, ainoa, mutta ei viimeinenkään. Vanerista Viialassa muistuttaa enää kirkkovene ja se on liian vähän.
Mansikat mädäntyivät peltoihin, kun kypsyivät väärään aikaan ja virolaiset sekä venäläiset olivat vielä matkalla. Suomalaiset nuoret eivät viitsineet niitä poimia, palkka oli liian pieni työmäärään ja työn raskauteen nähden. Työttömyyskorvausta ja muita etuuksia pitäisi säädellä niin, että työ kuin työ veijareillemme kelpaisi. Mutta ei, yöt valvotaan tietokoneen ääressä tai baareissa ja päivät nukutaan. Eihän sitä nyt mansikkamaille ehdi millään.
Suomen metsät ovat aarreaitta, mutta aarteet jätetään pääosin noukkimatta. On marjoja, sieniä ja puuta, mutta antaa olla. On liian raskasta korjata aarteet talteen. Kantarellit, joita myös on jo koivuheinikoissa, ovat ensimmäisen luokan herkkusieniä, mutta metsiin ne pääasiassa jäävät. Ravintolat maksaisivat tästä herkusta hyvin, mutta meikäläiset eivät viitsi niitä etsiä tarjolle.
Tämä hyvinvointivaltion väärinkäyttö tulee jostakin. Vielä 1980-luvulla yhtenäiskulttuurissa perheet pitivät kunnia-asianaan poimia marjoja pakastimet täyteen. Koko perhe oli metsässä vapaaehtoisesti tai puoli pakolla. Ei enää, ei vaikka siitä maksettaisiin. Nyt on niin hyvä olla ja kiire muualle. Yhtenäiskulttuurin nautinnot on korvannut viihteettömyys. Ei jaksa, ei huvita.
Mitä täällä odotetaan? Uutta Nokiaa tuskin tulee, ei ainakaan ihan nopeasti. Pitäisikö metsä ajatella kokonaan uusiksi. Edelleen sitä hyödyntää pääasiassa puunjalostusteollisuus. Olisiko aika murtaa tämän klusterin voima ja ajatella metsää monimuotoisemmin – marjat ja sienet talteen tehokkaammin, maatila- ja eräturismi pystyyn voimallisemmin. Ja pistetään hiljaisuus myyntiin.
