Kansaneläkelaitos maksoi työttömyysturvaetuuksia niitä tarvitseville kansalaisille vuonna 2012 runsaat 3,5 miljardia euroa. Tästä perusturvan osuus oli 1,4 miljardia ja esimerkiksi peruspäivärahan osuus 218 miljoonaa, työmarkkinatuen osuus 1 miljardi ja kuntoutustukea 118 miljoonaa euroa. Ansioturvaa maksettiin yhteensä 2,1 miljardia euroa, josta ansiopäivärahan osuus 1,9 miljardia euroa. Tiedot löytyvät juuri julkaistusta Kela taskutilastosta.
Niille, jotka epäilevät, että Suomi ei ole enää hyvinvointivaltio Kelan taskutieto on karmeaa luettavaa. Työttömyysturvaedut ovat vain yksi osa Kelan maksuista kansalaisille. Verkko pitää sittenkin, vaikka hyvin moni kansalainen mielestään perustellusti toista väittää. Esimerkiksi Kreikassa tai Espanjassa – Italiasta puhumattakaan – ei ole ollut koskaan sellaista eläke- tai sosiaaliturvaa, mikä Suomessa on itsestäänselvyys.
Kun Akaassa äidit nostavat sinänsä perustellun rähinän pienten lastensa koulukuljetuksista, voidaan kreikkalaisilta kysyä, mikä se on? Entäpä esikoulu, kouluruoka tai kouluterveydenhuolto, mitä ne ovat? Kreikassa perheet ovat monessa oman onnensa nojassa. Sairaaloihin viedään kaikki tarpeellinen liinavaatteista alkaen. Totta kai rahalla saa ja hevosella pääsee joka paikkaan, mutta Suomessa verkko pitää huolen siitä, että hyvin säällisen hoidon ja turvan saavat kaikki tuloihin katsomassa.
Tässä onkin yksi jännite, joka on syntynyt Suomen pahasti rapautuneeseen perusterveydenhuoltoon. Kun terveysasemat eivät toimi, varakkaammat siirtyvät yksityisiin sairaaloihin. Töissä olevista huolen pitää taas erinomaisesti toimiva työterveyshuolto.
Kuinka kauan Suomella on varaa nykyiseen hyvinvointiinsa, on jo toinen kysymys. Kelan kokonaismenot olivat vuonna 2012 yli 12, 5 miljardia euroa. Tämä on kansalta tavalla toisella kerättyä rahaa, joka näin jaetaan uudestaan. Jos mistään ei tingitä, tarvitaan rahaa vuodelta enemmän. Hyvinvoinnin pitää maksaakin, mutta missä on kohtuus? Entä miten mitataan, että etuudet toimivat oikein.
Jos eläkkeellä on enemmän väkeä kuin töissä, järjestelmä pyörii jo valmiiksi väärin päin. Kun tähän lisätään esimerkiksi yhä kasvava syrjäytyneiden nuorten joukko, joka ei ole kirjoissa eikä kansissa, viedään keskustelua siihen suuntaan, onko verkko sittenkään pitävä ja vaikuttavatko etuudet oikein.
Akaan seurakunnan diakoni Aila Laaksonen on pitkän työuransa aikana lähes pelkästään katsonut sitä ”kolikon toista puolta”. Akaa ja aikaisemmin Toijala on jo pitkään pitänyt sisällään hyvin vähävaraisen joukon, jolle tyypillistä ovat pitkät työttömyysjaksot ja työttömyyden periytyminenkin. Tämä joukko on olemassa Viialassa ja Kylmäkoskellakin. Etuudet pitävät heidät hengissä, mutta ei niillä mitenkään juhlita. Ellei sitten juhlaksi katsota karvahattubaarissa hankittua känniä, jossa lähdetään päiväkotiin lasta hakemaan. Päiväkodin täti joutuu portsariksi ja hakija saa merkinnän järjestelmään.
Akaassakin monessa kodissa sinnitellään. Kun koulutus on vanhentunut, vaatimaton tai pahimmassa tapauksessa sitä ole ollenkaan, elämän rakennuspalikat ovat hyvin vähäiset. Hyvinvointivaltion verkot ovat tiukoilla ja Akaan mahdollisuudet rakentaa menestyvää kuntaa vähäiset.
