Outi Heikkilä on ollut lehmien kanssa tekemisissä pikkutytöstä saakka. Lukioaikana hän kuitenkin ajatteli, että Kylmäkosken kirkonkylällä olevalta kotitilalta pitää päästä pois. Tämä onnistui tradenomiopintojen ja alan töiden avulla, mutta mieli paloi muualle.
– Hain Mustialaan ja pääsin. Mustialaan mennessä en ajatellut mitä teen isona, mutta kyllä se päätös varmaan kouluaikana syntyi.
Outin vanhemmat Mauri ja Riitta Maijala eivät koskaan painostaneet tytärtään tai tämän Antti-veljeä Uotilan tilan jatkajaksi, mutta vähitellen vanhempien eläkepäivät alkoivat olla edessä. Outi oli tavannut Aitoosta kotoisin olevan Johannes Heikkilän Satulinnan tansseissa 2002, ja vuonna 2004 Johanneskin muutti Uotilaan ja alkoi auttaa tilan töissä.
– Asuimme vanhassa päärakennuksessa, ja kuljin täältä metsäkonehommissa enemmän ja vähemmän kaukana. Metsätyöt olivat talvella, ja kun täällä oli kiireempää aikaa, ehdin auttamaan ja opettelemaan metkuja, kertoo yleisemmin Junnuna tunnettu Johannes.
Outi auttoi myös tilan töissä opintojensa ohessa, ja jossain vaiheessa Antti-veli totesi, että hän ei jatkaisi tilaa. Antista tuli metallimies, ja Outi ja Johannes alkoivat pohtia Uotilan emännäksi ja isännäksi ryhtymistä. Pohdintaa kesti useamman vuoden, ja samalla nuoret miettivät, jatkaisivatko he ainakin 1800-luvun lopulta jatkunutta lehmien pitoa vai siirtyisivätkö pelkästään viljanviljelyyn. Vähitellen päätös kypsyi, ja Outi ja Junnu ostivat tilan Maurilta ja Riitalta vuoden 2011 alussa.
– Nyt on sitouduttu tähän. Omistamme tilan puoliksi, eli velat ovat molempien nimissä. Maidontuotanto on meidän päätuotantosuuntamme, ja lisäksi viljelemme ohraa ja kauraa. Niistä lehmät syövät osan ja osa myydään, Outi kertoo.
Nyt saa tehdä omia virheitä
Uotilassa on viime vuosina ollut keskimäärin 30 lehmää. Hiehot ja lehmävasikat jäävät Heikkilöille, mutta sonnivasikat lähtevät toisten kasvatettaviksi.
– Laitetaan sonnit muualle, että jää omalle nuorisolle paremmat tilat. Niistä kasvaa tulevaisuudessa lypsylehmiä, joten on hyvä, että niillä on alusta asti hyvät lähtökohdat, Junnu toteaa.
Tilan sukupolvenvaihdos vei puolisen vuotta ja meni Heikkilöiden mielestä hyvin. Paperisotaa riitti, mutta ProAgrian neuvoja Asko Nuikka auttoi paljon. Nuorelle parille siirtyminen tilanomistajiksi vaati silti oman fundeerauksensa.
– Alkuun piti totutella siihen, että tämä on meidän. Aiemmin olimme aina kysyneet ylempää, mitä rehua esimerkiksi ostetaan, Outi sanoo.
– Nyt saa tehdä omiakin virheitä. Heti kun oli vedetty nimet paperiin, anoppi sanoi, että hän unohti juuri kuinka lypsetään. Mutta kyllä apu on ollut lähellä, jos sitä tarvitaan, Junnu kiittelee.
Mauri ja Riitta rakensivat lähistölle oman vaarinpirttinsä, ja sen valmistuttua nuorempi polvi ehti remontoida tilan päärakennusta ennen kuin muuttivat siihen vanhalta puolelta. Outin mukaan hänen vanhemmillaan riittää touhua omilla tiluksillaan, ja nuoret saavat olla rauhassa. Kaikki eivät ole näin onnellisessa tilanteessa.
– On sellaisia ikäviäkin tapauksia, että eläkkeelle jääneet pompottavat ja sanovat, että ei ennenkään noin tehty.
Harjoittelijasta on ollut paljon apua
Outi tekee tilan paperihommat, ja myös ruokinnan suunnittelu ja jalostustoiminta on enemmän hänen heiniään. Navettatöitä tekee kumpikin, ja Junnu suunnittelee ja hoitaa metsänhoidon ja tekee enemmän töitä pelloilla. Mutta pellolle halajaa Outikin.
– Osaan kyllä ajaa traktoria, ja aion tulla tänä kesänäkin paalaamaan, koska se on kivaa. Minusta on muutenkin mukavaa, että on sekä paperihommia että käytännön töitä.
Lomittajia Heikkilät käyttävät pääsääntöisesti niin, että voisivat pitää lomaa, mutta myös kylvöaikana. Junnu kertoo kyselevänsä aina lomittajilta kokemuksia muilta tiloilta, koska nämä näkevät monenlaisia paikkoja.
– Olen sanonut, että kerro ihmeessä, jos tuntuu, että jonkun asian voi tehdä toisella tavalla.
Hyvien lomittajien lisäksi Heikkilöiden apuna on tänä ja viime vuonna ollut Ahlmanin ammattiopistossa opiskeleva tarttilalainen Juuso Hietala. Tämän kevään harjoittelu kesti kuusi viikkoa, minkä lisäksi Hietala on “kesäorjana” ainakin kesäkuun ja elokuun. Hän saa Outilta ja Junnulta osakseen suunnatonta suitsutusta.
– Nuori kaveri, mutta mitä tahansa pistät tekemään, niin siltä käy. Ihan uskomaton. Se on niin pätevä, että ei tule työtöntä päivää näkemään, jos haluaa näitä hommia tehdä, Junnu vakuuttaa.
Tukialueiden rajoista turhaa riitaa
Uotilan tilan maidosta 95 prosenttia eli noin 280 000 litraa vuodessa lähtee Valion meijereihin Tampereelle, Riihimäelle ja joskus Jyväskylään. Lopun juovat omat vasikat. Kylmäkosken Kirkonkylällä ei ole enää muita maitotiloja, mutta Taipaleelta ja ysitien toiselta puolelta niitä löytyy.
Koko Suomessa lypsytilojen määrä laskee, mutta tuotantomäärä ei putoa samaa tahtia tuottajamäärän kanssa, koska lopettavat tilat ovat yleensä pieniä, ja isompia laajennetaan. Tuotanto keskittyy myös maantieteellisesti.
– Mehän olemme b-alueella, ja ehkä tukipolitiikka ohjaa enemmän c-alueelle. Siellä tukitaso on joissain asioissa parempi, mutta toisaalta esimerkiksi Lapissa saa vain yhden tuorerehusadon, kun täällä saa kolme, Outi vertailee.
Kaikilta tukialueiden vertailu ei suju yhtä rauhallisesti.
– Kyllähän tukialuerajat ovat vähän ikävät ja keinotekoisetkin ja aiheuttavat vääntöä eri alueiden välille. Se vääntö on turhaa, sillä tuottajien pitäisi vetää yhtä köyttä. Rajat on joku määritellyt silloin aikanaan, ja siinä tehtiin minun mielestäni virhe, mutta ei niille mitään voi. Enkä minä tiedä paremmasta, mutta olenkin aina ajatellut, että on hyvä, että en ollut viljelijä ennen EU-aikaa, Outi sanoo.
Hänen mielestään muidenkaan viljelijöiden ei kannata tuhlata energiaa pelkästään valittamiseen.
– Kun paljon puhutaan, että tuet loppuu, tuet loppuu ja ei tämä kannata, niin sillä luodaan tappiomielialaa, mikä on huono asia. Kehittämistä kaivattaisiin, ja kannattaa ainakin yrittää vaikuttaa asioihin. Esimerkiksi MTK voi yrittää vaikuttaa, vaikka sitten valittamalla.
Tiedot, todistukset ja tulokset talteen
Euroopan unioni on tuonut mukanaan valvontaa ja tarkastuksia, joihin liittyvän byrokratian esittely käynnistyy Heikkilöiltä helposti. Tilallisen on nykyään tiedettävä melkoinen määrä asioita.
– Ensinnäkin kaikki tukiehdot, joita on aika paljon. Ja tietysti lainsäädännöstä ja maitotilan säädöksistä pitää olla perillä. Lisäksi on täydentäviä säädöksiä, jotka muuttuvat. Kirjanpitovaatimukset ovat nykyään aika laajat esimerkiksi rehuista ja lääkkeistä, ja omavalvonnan kuvauksessa pitää kertoa, miten itse varmistetaan elintarvikkeiden laatu, Outi luettelee.
Kaikenlaisia tietoja ja todistuksia pitää myös muistaa säilyttää. Rahtikirjat, huoltotodistukset, myydyt maidot ja vasikat sekä vesi- ja maitonäytteiden tulokset. Kasvipuolen asioista taas tehdään viljelymuistiinpanot, ja meijerin kanssa on laatusopimus, jota päivitetään.
Myös eläinrekisteri täytyy pitää ajan tasalla jatkuvasti.
– Meidän eläinrekisterissä on kaikki eläimet. Jos syntyy uusi eläin tai ostan eläimen tai myyn eläimen, siitä pitää tehdä ilmoitus rekisteriin viikon sisällä. Minulla on koneella Ammu-ohjelma, jolla teen muutokset ja ilmoitan netin kautta tiedot Laskentakeskukseen.
Jokaisella eläimellä on kaksi korvamerkkiä, ja tarkastuksessa koko karjasta yhdeltä eläimeltä saa puuttua merkki.
– Välillä merkit irtoilevat, ja isolle sonnille merkkiä on aika hankala laittaa, Junnu toteaa arkisista haasteista.
Periaatteessa valvonta on Heikkilöiden mielestä hyvä asia, mutta he pohtivat käytännön esimerkillä höystettynä, onko tarkastuskäynneillä aina maalaisjärki mukana.
– Meillä on maitohuoneessa tankki, johon tulee meijeriin menevä maito. Jos lasken siitä ämpäriin maitoa, jota annan vasikoille, sitä ei saa enää pitää samassa huoneessa. Se on muuttunut rehuksi, vaikka ei se enää takaisin tankkiin hyppää, Outi kertoo.
Jyvät menivät oikein päin maahan
Vaikka byrokratiaa riittää, Outin mielestä kaikkein ikävintä on, kun lehmä on kipeä. Surkean näköisiä lehmiä Heikkilät joutuivat katselemaan pian sukupolvenvaihdoksen jälkeen, kun karjan hengitysteihin iski RS-virus, johon eläimillä ei ollut vastustuskykyä. Junnun pohdinta tuo mieleen eräänkin Koskelan perheen elämän.
– Heti alkuun koetteli, että onko noi tosissaan, mutta siitäkin on selvitty.
Kun hetken hiljaisuus aamupäivän kahvipöydässä on kulunut, Outi ja Junnu kertovat, miksi he ovat olleet tyytyväisiä päätökseensä jatkaa Uotilan tilan monisatavuotisia perinteitä. He eivät tehneet sitä perinteiden vaalimisen vuoksi vaan nauttiakseen vapaudesta ja vastuusta.
– Eihän täällä koko ajan joku kyttää ja isoveli valvo, että missä järjestyksessä teet päivän työt. Saat itse tehdä päätöksiä ja kantaa niistä vastuun. Nytkin syntyi viime yönä uusi vasikka, ja se on kunnossa ja emo on terve, Outi hymyilee.
– Ja pellot vihertää. On mennyt jyvät oikein päin maahan, Junnu jatkaa.
– Pitää oppia iloitsemaan pienistä asioista, Outi kiteyttää.
