Kuopion hiippakunnan piispa Gustaf Johansson (1844–1930) oli edistyksellinen suhteessaan saamelaisiin ja halusi saamen kielen säilyvän. Hän oli ensimmäinen piispa, joka teki piispantarkastusmatkan Utsjoelle ja Inariin. Hän jopa opetteli puhumaan saamen kieltä, jotta pystyi vuonna 1896 tekemällään piispantarkastusmatkalla saarnaamaan saameksi. Hän toivoi, että lahjakkaita ja hyvätapaisia nuoria saamelaisia saataisiin kouluttautumaan opettajiksi ja viljelemään saamen kieltä. Hän myös laati Kouluylihallitukselle anomuksen, jossa toivoi valtion avustavan opettajaseminaariin pyrkiviä saamelaisnuoria. Koulutetun nuoren olisi kuitenkin sitouduttava toimimaan opettajana saamelaisalueella.
Utsjoella paikallisena poliisina toiminut Ola Guttorm oli alun perin tullut Norjasta kotivävyksi Lukkarin taloon. Utsjoen Vetsikossa asunut Guttormin perhe oli siitä erikoinen perhe, että kaikki sen pojat lähtivät etelään opiskelemaan opettajiksi. Ensimmäinen heistä ja valtion avustuksella koulutettu kansakoulunopettaja oli Josef Guttorm, jonka piispa Johansson oli todennut sopivaksi opettajakandidaatiksi.
Josef Guttormin matka Utsjoelta Sortavalaan kesti kolmatta viikkoa. Ensin hän matkasi kävellen Utsjoen Vetsikosta Kittilään. Sieltä hän matkusti postihevosilla ja kievarikyydeillä Kemiin, sieltä laivalla Ouluun ja sieltä edelleen junalla Sortavalaan.
Hän valmistui Sortavalan seminaarista 1901 ja toimi Outakosken koulun opettajana kaiken kaikkiaan 37 vuotta. Hän oli ensimmäinen saamenkielinen kansakoulunopettaja, mutta opetti sekä suomen että saamen kielellä. Piispa Johansson saattoi olla tyytyväinen valintaansa, sillä opettajantyönsä lisäksi Guttorm käänsi kirkossa ja kinkereillä saarnoja ja häntä pidettiin myös raittiustyön esikuvana.
Vuonna 1906 valmistui opettajaksi Hämeenlinnan seminaarista poliisi Guttormin pojista seuraava, Ola Isak ja viimeksi Jouni Kajaanin seminaarista.
Suomeen menet ja etelään jäät
Jouni Guttorm päätti seurata isonveljensä jalanjälkiä, koska hänen mukaansa opettajaksi lukeminen oli kirjoitettu kohtalon kirjoihin. Mutta ehkä isonveljen tarinat ja tuliaiset etelästä olivat myös vaikuttamassa kiinnostuksen kasvamiseen.
Äiti vastusti nuorimman pojan lähtöä ja ennakoi tulevaa aika oikein: Suomeen menet, herraksi tulet ja sitten sinne etelään jäät.
Vaikka matka seminaarikaupunkiin oli huomattavasti lyhyempi kuin isollaveljellä aikoinaan, sai Jounikin matkata niin jalan, veneellä, kievarikyydillä, junalla kuin laivalla ennen kuin oli perillä Kajaanissa.
Valmistuttuaan Jouni Guttorm haki, kuten oli sitoutunut apurahan saadessaan, opettajanpaikkaa Utsjoelta. Kun ei sitä saanut, hän lähti ensin opettajaksi etelämmäksi, Kolariin. Sieltä tie kulki Utajärvelle, Muhokselle ja Tervolaan ennen kuin vuonna 1929 tuli muutto oikeaan etelään – Kylmäkoskelle, Aseman koulun opettajaksi.
Lapista pois muuton syynä saattoivat työpaikan puuttumisen lisäksi olla myös perhesuhteet. Jouni Guttorm oli vuonna 1916 mennyt naimisiin pororikkaan Nils Vuolabin (Kadja-Nillan) tyttären Kristiinan kanssa. Appiukko ei ollut hyväksynyt nuorten seurustelua saati sitten naimisiin menoa.
Vuonna 1935 Guttormit muuttivat nimensä Kevaksi. He olisivat halunneet nimeksi Kevo, suvun siellä sijaitsevan kesäpaikan mukaan, mutta nimi oli jo käytössä. Nimenvaihdossa lienee ollut syynä myös halu päästä eroon liian lappalaisesta nimestä, jotta lapset eivät etelässä joutuisi kiusatuiksi.
Alun perin saamelaislasten opettajaksi halunnut Jouni Keva teki koko elämäntyönsä suomalaisten lasten parissa.
– Lapsia isovanhemmilla oli omastakin takaa seitsemän. Isoäidin osa oli huolehtia heistä, ja siitä häntä muistettiinkin eräänä äitienpäivänä mitalilla. Isoisä oli periaatteen mies, joka halusi lastensa menestyvän elämässä. Perheen lapsista viisi opiskeli akateemisen loppututkinnon. Isoisä oli Kylmäkoskella opettajana vuoteen 1958, kertoo Jorma Keva.
Vaativana opettajana tunnettu Jouni Keva oli paikkakunnalla mukana monessa asiassa. Hän johti 1930-luvulla Kylmäkosken Raittiusyhdistystä, jonka yhteydessä oli myös tyttökerho, urheilujaosto ja partio. Hän toimi myös siirtoväen kyläpäällikkönä Kylmäkosken Asemalla ja kuului Kylmäkosken Osuuspankin johtokuntaan.
Nillasta piti tulla metsänhoitaja
Jouni Kevan poika Nilla (Nils, s. 26.1.1920) Keva kirjoitti ylioppilaaksi Toijalan yhteiskoulusta vuonna 1939. Sotilasarvoltaan Nilla Keva oli yliluutnantti, ja hän oli mukana taistelemassa kotimaansa puolesta muun muassa venäläisiä partisaaneja vastaan. Jatkosodassa hän palveli JR 54:ssä. Hän on saanut 4. luokan vapaudenristin ja vapaudenristin miekkoineen ja tammenlehvineen.
– Kovin paljoa hän ei niistä ajoista puhunut. Se, mitä hän kertoi, oli kovasti surumielistä ja ymmärsin, että hän oli kokenut erittäin raakoja tilanteita, muistelee alun perin pöytätennisympyröissä Kevaan tutustunut Seppo Tiura.
Jotain hän on kuitenkin perheellekin kertonut.
– Sodassa isän joukkue joutui mottiin. Saamelaispojilta eivät kuitenkaan konstit loppuneet. Yön tultua pojat odottivat, että ryssät rupesivat kuorsaamaan ja silloin joukkue karkasi motista, kertoo Jorma Keva kuulleensa tädiltään.
Sodan aikana Nilla Keva tapasi lottana sodassa toimineen, Sakkolassa syntyneen Kerttu Laamasen (s. 1923), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1944.
Sodan jälkeen Nilla Keva lähti Helsinkiin opiskellakseen metsänhoitajaksi. Luvut jäivät kesken osittain varmaan siksi, että perhe kasvoi ja taloudelliset seikat pakottivat lopettamaan opiskelut.
Keva oli ensin pari vuotta opettajana Iin Olhavassa, kävi sitten seminaarin Turussa ja valmistui kansakoulunopettajaksi vuonna 1952. Opettajan ura alkoi varsinaisesti Kylmäkosken Aseman koulussa ja sen jälkeen Riisikkalan muutama vuosi aikaisemmin laajennetussa koulussa.
– Nillasta olisi tullut erinomainen metsänhoitaja, vaikka hyvä hän oli opettajanakin. Hän oli loistava matemaattinen kyky, oikein huippu. Hän kehitti metsänhoitajaopiskeluaikanaan metsänarviointiin laskentakaavoja, joista osa saattaa olla yhä käytössä, kertoo Seppo Tiura.
Perhe viihtyi yhdessä
Kevan perheeseen syntyi kaiken kaikkiaan kuusi lasta: Jorma Antero -45, Ritva Kaarina -47, Birit Marjatta -48, Jouni Juhani -50, Anja Maarit -52 ja Nilla Veli Aslak -54.
Kerttu-äiti kävi töissä Toijalan verotoimistossa. Hän oli myös se, joka piti kuria kotona, mutta oli hetkiä, jolloin isänkin reaktioita pelättiin.
– Isä osti joskus 1958 tai 1959 minulle uudet sukset, sellaiset hienot olympia-Järviset. Niitä piti heti lähteä naapurin pojan kanssa kokeilemaan läheiseen mäkeen. Tietenkin siinä kävi niin, että kaaduin ja toinen suksi meni kahdesta kohtaa poikki. Harmistuneina ja vähän peloissammekin menimme naapurin liiteriin ja yritimme korjata asian. Peltipurkista väänsimme ja naputtelimme sukseen liitoskappaleen. Eihän siitä tietenkään hyvä tullut, eikä hyvää seurannut kotonakaan, muistelee Juhani Keva.
Nilla Keva, joka toi pöytätenniksen Kylmäkoskelle, oli kiinnostunut kaikesta urheilusta ja testasi lastensa urheilutietoja automatkoilla.
– Kun menimme Lappiin, ajoimme aina eri reittejä, joskus rannikon kautta, joskus Keski-Suomen halki ja joskus itärajaa. Aina kun tulimme uuteen pitäjään tai kaupunkiin, isä kysyi meiltä minkä nimisiä urheiluseuroja paikkakunnalla on. Ei tarvinnut miettiä, miten saisi ajan kulumaan matkalla, Juhani Keva kertoo.
Hänen lapsensa puolestaan muistavat, kuinka isoisä arvuutteli heillä anagrammeja.
Perhe oli enimmäkseen keskenään kotona. Vieraita kävi harvakseen. Viihdykkeeksi pelattiin joukkueittain seurapelejä, korttia, canastaa ja bridgeä.
Kun Kerttu-äiti jouluaattona 1969 kuoli, olivat vanhimmat lapset jo maailmalla ja nuorimmainenkin jo viisitoistavuotias.
Kuri säilyi luokassa
Opettajana Nilla Kevaa muistellaan miehenä, joka piti oppilaat kurissa. Luokassa tehtiin, mitä opettaja sanoi, läksyt piti osata ja oppilaat istuivat hiljaa pulpeteissaan.
– Kyllä hän oli sellainen herra ja hidalgo. Hänellä oli auktoriteettia, jota kukaan ei uskaltanut uhmata. Tunnilla oltiin kiltisti. En muista, että hänen olisi karttakepillä kuria tarvinnut pitää, muistelee Riisikkalan koulussa Kevan oppilaana ollut Jorma Järvinen.
Järvisen mieleen on jäänyt yksi opettajan syntyperään liittyvä tapaus.
– Nilla kysyi kerran tunnilla meiltä, että mistä tuntee lappalaisen. Yksi oppilaista vastasi siihen: Ne on rumia. Opettajalla oli kuitenkin huumorintajua ja hän sanoi nauraen: Minä olen lappalainen.
Riisikkalan koulun muututtua yksiopettajaiseksi vuonna 1965 siirtyi Nilla Keva perheineen Sontulan koululle. Siellä yksi hänen oppilaistaan oli Kimmo Kirjavainen, jota Keva opetti neljä vuotta.
– Nilla oli hieno opettaja. Hän ymmärsi nuoria ja osasi suhtautua hyvin heidän vähän huonoihin päiviinsäkin, mutta osasi olla tarpeen mukaan myös ankara. Koulun lisäksi olin tekemisissä hänen kanssaan koulutyön ulkopuolella, kun hän valmensi minua pöytätenniksessä. Harjoittelimme Sontulan koululla, muistelee Kirjavainen.
Monipuolinen poliitikko
Seppo Tiuran mukaan Nilla Keva oli erittäin lahjakas, ja hänellä oli mahtava yleistietous kaikesta.
– Moni ei sitä olisi päältäpäin arvannutkaan, kun hän oli sellainen sisäänpäin vetäytyvän oloinen. Pienemmässä porukassa ja tutuksi tultua hän sitten puhui enemmän. Hän muisteli mielellään isovanhempiaan ja kertoi saamelaistarinoita.
Politiikan parissa Keva ja Tiura olivat pitkään yhteistyössä.
– Nilla oli ensin mukana sitoutumattomien ryhmässä Kylmäkoskella, mutta liittyi sitten kokoomukseen. Me istuimme molemmat Kylmäkosken kunnanvaltuustossa vuodesta 1968. Nilla oli valtuuston puheenjohtajana vuosina 1973–76 ja kunnanhallituksen puheenjohtajana 1977–80.
Miesten yhteistyö oli hyvää ja asiat sujuivat. He olivat yleensä asioista yksimielisiä, vaikka alku olikin vaikea.
– Ensimmäisen valtuustokauteni alussa meille tuli Nillan kanssa riita, kun kannatin kunnallisneuvos Näsin aloitetta, että Jäännös-Akaa liitettäisiin Toijalaan. Siitä Nilla suuttui, ja puolisen vuotta oli vuoroon sanailua ja vuoroon mykkäkoulua. Sitten se aihe jäi ja enimmäkseen olimme asioista yhtä mieltä, muistelee Seppo Tiura.
Tiuran mukaan Kevan matemaattiset kyvyt näkyivät myös arvioitaessa etukäteen suhteellisuuksia vaaleissa.
– Hän oli siinä aivan loistava. Hän oli myös kirjallinen lahjakkuus. Ilman häntä ja Seppälän Marja-Leenaa olisivat kokoomuksen vaalilehdet jääneet tekemättä, suitsuttaa Tiura.
Nilla Keva toimi myös Tampereen ympäristökuntien kasvatusneuvolan hallituksessa, kuntainliiton liittovaltuustossa sekä Suomen Pöytätennisliiton hallituksissa.
Pöytätennis teki Kylmäkoskea tunnetuksi
Tultuaan opettajaksi Riisikkalan koululle Nilla Keva halusi löytää koululaisille ja nuorisolle sellaisen urheilulajin, jota voisi harrastaa niin koulun liikuntatunneilla kuin iltaisinkin. Kokeiltua tuli niin pesäpalloa, sulkapalloa kuin painiakin, kunnes päädyttiin pöytätennikseen eli pingikseen.
Ensimmäiset pöydät valmistuivat koulun veistotunneilla, ja parhaimmillaan käytössä oli seitsemän pöytää yhä aikaa veistoluokassa, yläluokassa ja aulassa.
Innostus oli suuri, ja pingispöydät olivat usein ahkerassa käytössä myös välitunneilla. Kaikki Riisikkalan koulun oppilaat 1950-luvun alusta koulun sulkemiseen asti kokeilivat jossain vaiheessa pingistä.
– Tämä on hyvä tapa saada nuorille tekemistä ja ajanvietettä. Pysyvät poissa tieltä ja raiteilta. Kaikki eivät tähtää kilpailuihin, ja tänne pääsevät kaikki halukkaat mukaan, sanoi Nilla Keva lehtihaastattelussa, kun takana oli jo muutama vuosi.
Hän halusi kuitenkin laajentaa harrastusta omalta kylältä laajemmalle, ensin muihin kouluihin ja kyliin, sitten harjoitusotteluihin muille paikkakunnille. Jotta voitaisiin osallistua kansalliseen ja piirikunnalliseen kilpailutoimintaan, piti perustaa seura. Nilla Keva puuhasi sen kokoon vuonna 1959 – alkuaikoina vihreässä pelipaidassa pelanneen Kylmäkosken Mailan, joka saman tien liittyi Suomen Pöytätennisliiton jäseneksi. 1960-luvun alussa seuran väreiksi vaihtuivat musta, punainen ja valkoinen.
– Kunnanjohtaja Harry Finnilä oli hyvin mukana meidän pelitoiminnassa ja järjesti meille rahaa. Hän ymmärsi, että menestyksemme oli samalla peeärrää kunnalle. Sponsoreina meillä olivat muun muassa Halonen Oy (nykyinen Elecster) ja Scanmet, joilta saatiin monet pelipaidat, kertoo Maija Valtonen, silloinen Nieminen.
Keva perusti myös lähinnä pingistoiminnan rahoittamista varten Kylmäkosken Sanomat -lehden, joka ilmestyi yhdeksän kertaa. Hän sai myös kurisjärveläisen Pentti Jussilan innostumaan pöytätenniksestä.
– Kaikki vapaa-ajat pelattiin pingistä. Alkuaikoina matkattiin esimerkiksi Urjalaan peleihin traktorin lavalla. Minun pingisurani kyllä loppui siihen, kun Valkeakoskella menetin kolmossijani kilpailussa siihen, että tuomari sanoi minun nojanneen pöytään. Suivaannuin niin, että lopetin koko harrastuksen. Mutta olin sitten kyllä monet kerrat kyytimiehenä ja bussia ajamassa, muistelee Jussila.
Kylmäkosken Mailan pelaajat menestyivät hyvin niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, ja seura sai vieraakseen monia ulkomaalaisia vieraita.
Merkittävin pöytätennistapahtuma oli joulukuussa 1973, jolloin Kylmäkosken kirkonkylän koululla pelattiin maaottelu Kiinan kansantasavalta–Suomi.
– Olihan ne niin kova porukka, että selkään tuli 7–0. Mutta oli se jännittävä kokemus. Katsomossa oli kunnanjohtajan ja kirkkoherra Antti Lehtipuun lisäksi myös piispa Erkki Kansanaho, joka sattui olemaan juuri piispantarkastusta tekemässä ja tuli katsomaan peliä, muistelee Maija Valtonen pian neljänkymmenen vuoden takaista tapahtumaa.
Riisikkalassa järjestettiin myös pingisleirejä junioreille ja kilpailuja, jossa oli osanottajia Helsingistä ja Turusta. Vuonna 1961 mukana olivat muun muassa nykyinen Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola sekä muusikko ja lauluntekijä Kisu Jernström.
Seuran ehdottomasti menestynein pelaaja oli Maija Nieminen, jolla on yli 30 Suomen mestaruutta. Parhaana vuonna niitä tuli viisi: kaksinpelistä, nelinpelistä, sekanelinpelistä ja joukkuekisoista.
Nieminen osallistui seitsemän kertaa Pohjoismaiden, neljä kertaa Euroopan ja kolme kertaa Maailmanmestaruuskilpailuihin.
– Nilla osasi olla tiukka ja vaativa, mutta oli hän toisaalta välillä pehmeäkin. Kyllä hän pani meitä kuriin ja laittoi taululle lappuja, että harjoittelu on huonoa. Kerran oltiin oltu Helsingissä pelaamassa ja saatu oikein kunnolla selkäämme. Pakkauduttiin sitten Kevan Pösöön ja Nilla lohdutteli: Paistaa se päivä vielä joskus risukasaankin!
Suomen, Pohjoismaiden ja Euroopan mestaruuskisoja kiersivät myös Anja Keva (nyk. Merjokari) ja Leena Nikander (nyk. Karirinne). Poikien ja miesten puolella Kylmäkosken Mailan mainetta puolustivat varsinkin Eero Järvinen sekä veljekset Pekka ja Jukka Nieminen sekä Juhani ja Jorma Keva.
Pöytätennistä pelattiin Riisikkalan koululla vuoteen 1970, jolloin kaksi pöytää siirrettiin sieltä metsästyseuran taloon ja loput kunnan muille kouluille, muun muassa Sontulaan.
Luonto oli sydäntä lähellä
Nilla Keva muistetaan myös luonnon ystävänä. Hän opetti lapsilleen luonnossa liikkumista: miten siellä tulee kulkea ja miten otetaan suuntaa. Vapaa-aikana hän teki mielellään myös puutarhatöitä ja harrasti mehiläistenhoitoa. Hän viihtyi niin marja- kuin sienimetsässä, mutta kalastus oli hänen mieliharrastuksensa. Hän kävi kalassa lähijärvillä Kylmäkoskella ja sukunsa mailla Utsjoen Kevolla.
– Saamelaisethan ovat elämäntapakalastajia, ja se oli periytynyt Nillaankin. Usein oli puhetta, että lähtisin mukaan sinne Kevolle, vaikken kovasti kalamies olekaan. Se vaan jäi tekemättä, Seppo Tiura kertoo.
Nilla tunsi myös kaikki kasvit ja kävi ahkerasti sienessä.
– Hän teki Ahlajärven tien varteen ihan oman korvasieniviljelmänsäkin. Siellä oli vanha tukkilaani, jonka kuorimajätteiden ja purujen alle Nilla hautasi Helsingin Sanomia. Niihin nousi sitten parin vuoden kuluttua oikein kunnolla korvasieniä.
Yksi Kevan kalakavereista oli Muolaasta evakkona Riisikkalaan tullut Vilho Mälkönen, joka oli kova kalamies hänkin. Toinen ahkera kalakaveri oli Pentti Jussila, jonka kanssa Kevan kerrotaan mulahtaneen useammankin kerran kevätjäihin.
– Kalastus oli Nillan intohimo, hän kävi paljon myös pohjoisessa kalassa. Itse en tosin ollut niillä matkoilla mukana. Nilla oli äärettömän hieno ihminen, tyypillinen rauhallinen lappalainen. Hän oli luotettava, ja kyllä sai olla onnellinen, jos pääsi hänen ystäväkseen, kiittelee Jussila.
Keva tunsi kuulemma tarkkaan Jalannin parhaat kuhapaikat, ja hän kävi kalalla aikaisin aamulla ennen koulupäivän alkua. Kesällä, kun hän kävi ongella, hän toi pikkusinttejä hiekkakuopalle, mistä pikkupojat kävivät niitä sitten onkimassa.
Juhani Kevan hallussa on isän Kalapäiväkirja 1956–1982. Siihen Keva on tarkkaan merkannut kalasaaliinsa niin Lapin matkoilta kuin etelän järviltäkin. Siihen on kirjattu saatujen kalojen lisäksi niiden painoja ja pituuksia, käytettyjä vieheitä ja kalastuspaikkoja. Päiväkirja kuvineen kertoo paljon luonnosta ja siellä oleskelusta, Se kertoo miehestä, joka rakasti luontoa ja kalastamista.
Nilla Keva oli suunnitellut muuttavansa eläkkeelle päästyään takaisin Lappiin, mutta toisin kävi.
Hän muutti ensin Helsinkiin hoitamaan omaa äitiään ja tämän kuoleman jälkeen Ristiinaan.
– Isä oli risteilyllä veljeni kanssa ja tapasi siellä Pirkon, josta tuli hänen elämänkumppaninsa. Ne olivat hyviä vuosia isälle. Pirkko oli oikein mukava ja Ristiinassa, Saimaan rannalla, isä saattoi jatkaa lempiharrastuksiaan luonnossa liikkumista ja kalastamista, kertoo Juhani Keva.
Nilla Keva kuoli Ristiinassa 1. kesäkuuta 1992. Hänet on haudattu Kylmäkosken hautausmaalle, jossa Kevan suvulla on hautapaikka.
Lähteet: Jorma ja Juhani Kevan haastattelut, Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiset suomalaiset 2012, Pekka Nieminen: Pöytätennistä Riisikkalassa, Akaan historia II, Siirtokarjalaisen tie III
Kuvat: Nilla Kevan päiväkirja sekä Maija Valtosen ja Pentti Jussilan valokuva-arkistot
