Raija-Liisa Viitasen tuntevat kaikki. Hän ei niin sanotusti pidä kynttiläänsä vakan alla, vaikka sitä ei Akaassa hyveeksi lasketakaan. Jos joku kehtaa sanoa, ettei Raija-Liisasta – Viitaskasta – mitään tiedä, googlettakoon hänen nimellään tietoa. Kyllä asiaa löytyy.
Nyt Viitaselta on ilmestynyt kirja En ollut leidi. On tavattoman hyvä asia, että tämä kirja on tehty. Se on ennen kaikkea muistutus siitä, että elämä tulee eletyksi vain elämällä. Veikko Lavi sanoo tämän kauniimmin: jokainen ihminen on laulun arvoinen. Ja Raija-Liisan elämä jos kenen, on laulun arvoinen.
En ollut leidi on kokoelma pakinoita, kolumneja ja jopa runoja. Kaikkeen, ihan kaikkeen on nainen elämänsä aikana ehtinyt. Kirja on kokoelma muisteluksia, ei kronologinen muistelmateos. Kirjoituksista huokuu Viitaskan tapa toimia: tehdään ja katsotaan mitä tapahtuu. Kun näin toimii, yllättyy, sillä useimmiten tulee tehdyksi asioita, joista voi kirjoittaa. On mitä muistella!
Ja joskus on mennyt niin kuin piti, joskus ei. Toimeen tämä nainen on kuitenkin aina tarttunut, kouluttipa itsensä varttuneella iällä nuoriso-ohjaajaksikin.
”Riikinkukkohan on lintu, joka on ajoittain ihan tavallinen, siis lintu vain, mutta kun se läväyttää pyrstönsä auki, sen huomaavat kaikki. Itsessäni on samoja piirteitä. Arki on ollut tavallisen työläisen ja perheenäidin elämää, mutta silloin kun se on ollut mahdollista, olen aukaissut pyrstösulkani ja nauttinut.”
Arjessa ja juhlassa ylväänä liikkuvaa kirjoittajaa kyllä voisi sanoa ladyksikin. Näytelmäryhmä Toilaajien kantavana voimana toimiminen on tuonut eteen hahmon jos toisenkin. Ja jo Caesar on sanonut: missä minä olen, siellä ei olla provinssissa.
”Kun jotain ottaa elämä, se aina myöskin antaa. Jos työ ei ollut mieluisaa, sai harrastaa hän sentään. Kun esirippu aukeaa, voi olla aivan kuka vain. Ja aplodien pauhina eteenpäin häntä kantaa.”
Vaikka kirjassa on arjesta ja juhlasta kumpuava komiikka lähes koko ajan läsnä, tarkkasilmäinen huomaa sivuilta myös traagisia asioita. Kun ihminen on sinut itsensä kanssa, hän pystyy ylpeänä kertomaan asioita, joista toiset vaikenevat. Raija-Liisa kertoo kipeistäkin asioista persoonallisesti ja hyvin ymmärrettävästi. Teksteihin samaistuu. Tuoltahan se tuntuu.
”Joskus ystävyys myös loppuu. Se on aina kipeä kokemus ja jättää muiston, joka on kuin haava ihossa. Ajan kuluessa se arpeutuu ja vaalenee, muttei koskaan häviä kokonaan. Se ei saisi kuitenkaan olla este uuden ystävyyden alkamiselle. Pelkääjä ei saa mitään.”
Raija-Liisa kirjoittaa hersyvästi. Iltalukemisena kirja on siitä mieluista, että sen kanssa pääsee yöpuulle iloisin mielin. Ihan tuppaa naurattamaan.
1960-luvun nuoret ovat rakentaneet tähän maahan aika paljon asioita, joista ihan vain vähän myöhemmin syntyneetkin olemme ajatuksiemme pohjia ammentaneet.
”Me myös teimme nuorisokulttuurin. Omanlaisemme musiikin ja vaatetuksen. Olimme vapaita, ja otimme vapauksia tavalla, joka ei ollut mahdollista meitä edeltävälle sukupolvelle. Tanssilavoja avattiin melkein joka pitäjään, ja parhaina kesinä tanssittiinkin kuutena iltana viikossa.”
Kertomukset omasta äidistä ja lähipiiristä ovat kirjan parasta antia. Tästä piiristä löytyy pohja verevästi elettävälle elämälle.
Raija-Liisa Viitasen kirjaa Enkä ollut leidi on saatavissa Akaan Luontaistuotteesta, os. Valtatie 20.
(lainaukset kirjasta)
