– Ei tämä ole oikein hääviä ollut tämä elämä, tuumaa Ensio Laukkanen, 80, keinutuolissaan.
Laukkasen koti on Toijalan Lentilässä, talossa, johon hän muutti vuonna 1962 Keiteleeltä Savosta. Savolaisuus kuuluu puheessa edelleen.
Nuori mies oli ehtinyt olla jo 14-vuotiaasta saakka savotassa. Kämpät olivat talvella niin kylmiä, että välillä jäätyi tyyny nurkkaan kiinni. Mutta kyllä metsätöillä itsensä elätti. Parhailla nuoruuden voimilla, pokasahalla ja kirveellä halkoja syntyi seitsemänkin mottia päivässä.
Keiteleen metsät oli tullut jo koluttua, kun tuttu mies houkutteli Laukkasen vanhempia ostamaan talon Toijalasta. Perhe muutti, ja Ension työura jatkui Säterin tehtaalla Valkeakoskella. Työt Säterillä loppuivat, kun Laukkanen oli 54-vuotias. Selkä kremppasi, joten mies oli tyytyväinen päästessään eläkkeelle.
40 vuotta vaivanneen selän lisäksi haittaa on ollut vasemmasta lonkasta, joka leikattiin kaksi vuotta sitten. Varsinaisen leikkauksen jälkeen Laukkanen oli Toijalassa Kurkelanhovin palvelutalossa toipumassa, kun lonkka meni uudestaan. Edessä oli toinen leikkaus, jonka tulokseen Laukkanen ei ole tyytyväinen.
– Yöllä en saa unta, kun käännyn vasemmalle kyljelle. Siinä menee aina pari kolme tuntia ennen kuin nukahtaa uudestaan. Lonkasta otettiin Toijalassa röntgenkuvat, ja Tampereelta tuli keväällä kirje, että lonkasta ei ole löytynyt mitään vikaa. Lääkärit päättivät, että olen terve, Laukkanen toteaa kirjettä esitellessään.
Jo toinen kaivo kuivana
Ensio Laukkasen kipeä lonkka haittaa häntä myös pyöräillessä, mutta suurin murhe se ei ole. Mies laittaa kahdeksankymppisenäkin itse ruokansa ja hoitaa huushollin, mutta arkea hankaloittaa veden puute. Pihakaivo on ollut kuiva viime helmikuusta saakka.
– Ämpärin kun heittää, niin pohja kolahtaa. Kun ensimmäinen kaivo kuivui 25 vuotta sitten, teetettiin toinen kaivo vierelle. Kaivo on jo tarpeeksi syvä, sitä en rupea enää laittamaan.
Viime talvena Laukkanen keräsi lunta saaveihin ja sulatti siitä vettä eteisessä. Kesällä hän keräsi sadevesiä, ja nyt on alkanut taas sulatuskausi. Kun vain olisi lunta. Sulatettua vettä Laukkanen kantaa Tarttilassa asuvan nuoremman poikansa kanssa myös pihasaunaan, joka lämpiää parin viikon välein. Juomavettä tulee pojan kyydillä.
– On ikävää, jos pitää taas lumesta sulattaa vesi. Enhän minä kovin paljon vettä tarvitse, kun yksin asun. Kymmenen vuotta sitten kuoli kaveri syöpään.
Kaveri, nainen, oli myös töissä Säterillä. Vaimostaan Ensio Laukkanen oli eronnut jo aikaisemmin. Kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen mies kaipaa veden lisäksi seuraa.
– Olisi kiva, jos olisi naiskaveri. Minulla kun on huoneita, niin olisi kiva jos joku tässä asuisi. Tämä on niin yksinäistä.
Toinen Laukkasen pojista asuu perheineen Pälkäneellä. Hän soittelee ja käy välillä Toijalassa kaksi omaa poikaa mukanaan. Lapsenlasten isot kuvat on kehystetty Ension seinälle.
Mies huuteli vesijohdon paikkaa
Ensio Laukkasen mukaan kaikkiin muihin taloihin Siltamäentien varrella tulee vesijohto mutta hänelle tien päässä ei. Kun lähistölle valmistuneisiin taloihin vedettiin nelisenkymmentä vuotta sitten vesijohto, hän kävi vielä töissä Valkeakoskella.
– Yhtenä päivänä tulin töistä pyörällä, ja joku mies oli tuossa 50 metrin päässä. Hän huusi, että tähän tulee vesijohto. Sitä on käyty myöhemmin etsimässä, mutta ei sitä löydä, kun en minä sitä huomannut merkitä. Olisi ukko pistänyt merkin, Laukkanen harmittelee.
Ensio Laukkasen isä kuoli kotona Siltamäentiellä kesken hommien vuonna 1979. Ensiollakaan ei ole hinkua muuttaa vanhainkotiin tai palvelutaloon.
– Lonkkaleikkauksen jälkeen pojat olivat varanneet Kurkelanhovista paikan kolmeksi kuukaudeksi, mutta minä lähdin aiemmin pois. Sanoin, että minä tulen kotiin ja olen täällä niin kauan kuin elän.
