”Ihminen on yksilön sijaan suhdelo”, totesi Frank Martela viime talvena Twitterissä kolumninsa yhteydessä. Kolumni itsessään on minulta jäänyt jo unholaan, mutta tämä ajatus jäi kytemään, ja nyt poikkeusolojen myötä se nousi taas mieleeni.
Jokainen meistä on yksilö, mutta yksilöllisyys muodostuu vahvasti suhteessa toisiin. Kuinka paljon minusta on juuri minua itseäni ja kuinka paljon minusta on ympäristöni ja erilaisten yhteisöjen vuosien saatossa muovaamaa ja muokkaamaa? Kuka minä oikeastaan olisin ilman erilaisia ihmissuhteita elämäni varrelta?
Nyt, kun suhteet muihin ihmisiin on rajoitettu minimiin, korostuu sekä vahva luontainen tarve olla osa yhteisöä että yksilöllisten ominaisuuksien kirjo. Ihmiset kaipaavat yhteistä tekemistä ystävien, sukulaisten ja läheistensä kanssa. Oppilaat kaipaavat kouluun, sillä mikään etäyhteys ei korvaa fyysistä läsnäoloa ja välitöntä viestintää luokkahuoneessa.
Opettajana huomaan oppilaissa huimia yksilöllisiä eroja näin etäopetusaikana. Oman kokemukseni mukaan valtaosa oppilaista hyötyy merkittävästi kouluympäristössä ympärillään olevista muista yksilöistä ja heidän muodostamasta oppimisen yhteisöstä. Kouluarjessa he pääsevät muiden imuun ja suoriutuvat yhteisön kanssa tehtävistä, joihin eivät vielä itsenäisesti kykenisi.
Vuorovaikutus vertaisten kanssa vahvistaa oppimista ja lisää motivaatiota. Nyt etänä yksin työskennellessään tämä imu ja yhteisön tuki puuttuu, ja oppilas kokee oppimisen työlääksi ja hankalaksi koulun ja kodin tuesta ja avusta huolimatta.
Joku taas nauttii suuresti nykytilanteesta, kun saa työskennellä enemmän itsenäisesti, omaan tahtiin ja omia ajatuksiaan kuunnellen. Luokkayhteisön läsnäolo ei samalla tavalla kuormita tai häiritse omaa tekemistä, eikä yhteisössä syntynyt rooli tai paine käyttäytyä tietyllä tapaa ole yhtä vahvasti voimassa uuden tilanteen äärellä. Oppilaiden yksilöllinen suoritus on siis vahvasti suhteessa yhteisön toimintaan ja muutoksiin siinä.
Koulu instituutiona kokoaa todella laajan joukon yksilöitä yhteiseen tilaan ja yhdessä toimimaan. Opetuksen näkökulmasta pohdin usein sitä, miten jostain niinkin henkilökohtaisesta ja yksilöllisestä asiasta kuin ajattelu ja oppiminen, voisi saada yhteistä. Miten löytää keinoja mahdollistaa kaikkien ajatusten ja oivallusten jakamista ja saada ne kaikista mielettömimmätkin ideat yhteiseen hyötykäyttöön?
Miten löytää sanoja ja keinoja ilmaista, miten juuri minä olen asian ajatellut ja ymmärtänyt? Ja toisinpäin ajateltuna, miten yhteisestä voi muokata yksilöllistä? Miten saada yhteisesti käsiteltävät asiat siihen muotoon, että jokainen luokassa oleva kokisi sen itselleen jollain tapaa henkilökohtaisesti tärkeäksi ja merkitykselliseksi?
Usein puhutaan siitä, miten erilaiset ryhmät ovat sen jäsentensä summa. Jokainen luokkahuone on juuri sen yksilöidensä näköinen. Ajatusleikkiä jatkaen ja Martelan ajatusta parastaen voisin todeta myös yksilön olevan suhdeloidensa summa.
Anne Huopainen
Kirjoittaja on opettaja, äiti ja utelias ihmettelijä
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
