Painittiinko teillä lapsuudessa kotona poikien kesken tai painitaanko nyt? Meillä ei painittu lapsuudessa ja varmaan suurin syy siihen on, että veljessisaruksia ei itsellä ole. Toisaalta ei kyllä painittu vanhempienkaan kanssa. Nyt kun itsellä on kaksi poikaa kahden vuoden ikäerolla ja vanhemman ollessa ekaluokkalainen, tuntuu viikon tai päivän kohokohta olevan painituokio olohuoneessa tai kesällä pihalla iskän kanssa.
Ensin painitaan iskä yhtä vastaan vuoron perään toisen veljesmarakatin istuen sohvalla ja yrittäen pidätellä itseään osallistumasta painiin. Jos sohvalla istuva marakatti huomaa, että veljessimpanssi on joutumassa alakynteen, ottaa puolustusvietti simpanssista yliotteen ja tämä hyökkää pelastamaan marakattia kiipelistä.
Seurauksena on karjumista, kiljumista, käsien irti repimistä ja lopulta selän tai mahan päälle hyökkääminen, polvihyppynä tai peppupommina. Kun marakatti on saatu irti, siirtyy simpanssi sohvalle jälleen pidättelemään itseään. Ja sitten läpystä vaihto ja sama operaatio uudelleen.
Vielä ei ole tullut hetkeä vastaan, että jompikumpi olisi ilmaissut, että nyt riittää. Ennemmin vauhti vaan kiihtyy ja hiki alkaa virrata. Eksponentiaalisen hurmoksen saa aikaiseksi, jos ennen painia puetaan näille neliraajaisille vipeltäjille roolipuvut päälle, toiselle hämähäkkimiehen puku muskelilihaksineen ja naamareineen ja toiselle ninjapuku vöineen ja naamareineen. Alkaa hämisseitit lentämään ja jalat heilumaan, haja! Tarkkana saa olla, mistä suunnasta tulee hyökkäys, kuinka kovaa ja millä tavalla.
Kun isoimmalta painijalta lopulta loppuu puhti tai kierrokset nousevat punaisen yläpuolelle, täytyy antautua ja osoittaa luovuttamisen merkkejä vallitsevan ylivoiman edessä.
Vaikka oma painitausta onkin pääosin lapsuuden harrastuksissa, iskälle painituokio omien poikien kanssa on jo päivänselvyys. Lapsellisena miehenä siinä pääsee hetkeksi irti arkiympyröistä ja saa tärkeää kontaktia oman jälkikasvun kanssa.
Aina ehkä painiminen ei kauheasti huvita eikä sitä osaa riittävästi arvostaa juuri siinä hetkessä. Sama periaate pätee moniin muihinkin elämän ”päivänselvyyksiin”.
Ihmisen perusluonteeseen kuuluu aina jossakin muodossa se, että on pyrittävä parempaan ja saatava se tai sitä, jota ei vielä ole. Toisaalta jos tätä perustavanlaatuista uteliaisuutta ja kyltymätöntä ahneutta ei olisi, tuskinpa ihmiskuntakaan olisi koskaan kehittynyt sellaiseksi kuin se nyt on. Onko kehitys sitten hyvää tai huonoa, minulle sillä ei ole tässä hetkessä merkitystä.
Lapsuuden tilanteet ja kokemukset muokkaavat meistä lähtökohtaisesti sellaisia aikuisia kuin nyt olemme. Automaattisesti sitä toistaa tai mukailee huomaamattaan lapsuuden kokemuksia omassa toiminnassaan aikuisena. Niin ei tarvitse kuitenkaan olla. Voi siirtyä mielessään takaisin lapsuuteen ja pyytää vanhemmalta, painitaanko? Kaikissa meissä asuu sisällä se sama pieni lapsi, jolla on tarpeita ja toiveita eikä koskaan ole myöhäistä niitä yrittää toteuttaa. Tällöin ehkäpä itsekin saa ajatuksesta paremmin kiinni, kuinka tärkeää se olisi ollut ja on lapselle, eli minulle.
Henri Salonen
Kirjoittaja on Tampereen ammattikorkeakoulun lehtori, akaalainen entinen kaupungin teknisen toimen viranhaltija.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
