1980-luvun Viialassa maastohiihto oli ykkösjuttu. En muista, että kukaan ystävistäni olisi harrastanut laskettelua. Luokkamme nokkamies Tihisen Teuvo ei tyytynyt tavanomaiseen sivakointiin, vaan tarjosi oppilailleen mahdollisuuksia kokea muutakin kuin Via Dolorosan eli Pumpparin ladut. Niinpä eräänä talvisena aamuna pakkauduimme bussiin ja lähdimme Himokselle.
En ollut aiemmin lasketellut ja ajatuskin kauhistutti. Himos kohosi valtavana valkoisena jättiläisenä edessäni. Ähelsin jäykät monot jalkaani ja sain jollain ihmeellä hilattua itseni hissillä rinteen päälle. Hengitin syvään ja toivoin parasta. Laskin syöksylaskua suoraan päin suksitelineitä. Hävetti. Laskettelu jäi osaltani siihen.
30 vuotta myöhemmin tuumasin, että nyt olen pelännyt laskettelua tarpeeksi kauan. Ärsytti, että hiihtolomilla muut lähtivät rinteeseen ja minä jäin mökille preppaamaan päivällistä. Mainittakoon vielä, että olen naimisissa lappilaisen miehen kanssa, joka käytännössä syntyi lumilauta jaloissaan Ylläksen juurelle.
Päätin, että nyt riittää päivällispreppaukset. Seuraavalla talvilomalla aion tuntea Levin tunturituulet kasvoillani! Ostin suksipaketin ja kausikortin Sappeeseen.
Lastenrinteen loivissa kumpareissa minä ja 3-vuotiaat toppahaalareissaan laskimme peräjälkeen pujottelurataa, jossa paaluina toimivat iloiset satuhahmot. Etanavauhtia ja pyllähdellen, mutta laskimme joka tapauksessa.
Kun olin riittävästi veivannut suksillani vaahtosammuttimien keskellä, siirryin vähitellen kohti jyrkempiä haasteita. Kauhun ja riemun sekaisissa tunnelmissa annoin suksien liukua perherinnettä alas uudelleen ja uudelleen. Mikään ei herkistä aisteja niin tehokkaasti kuin pieni lonkkamurtuman mahdollisuus!
Ei se lopulta vienyt kuin noin viisi täyttä harjoittelupäivää, että pystyin laskettelemaan jo melko tukevasti pystyasennossa kaikkia Sappeen rinteitä. Toki päiviin mahtui ankkurihissisekoilua, näyttäviä muksahduksia ja paljon uusia kipeitä lihaksia. Mutta voiton puolella olin joka tapauksessa. Ja ennen kaikkea valmiina koko perheen talvilomailuun Levillä!
Rakastuin lopulta lasketteluun koko sydämestäni. Harva asia on yhtä ilahduttavaa kuin liitää suksilla tunturin rinteitä alas. Viima nipistelee poskia, aurinko kajastaa kalpeana horisontissa ja mieli tyhjenee arkisesta hälystä. On ihan yhdentekevää, kuinka paljon pyykkiä mökillä odottaa tai eletäänkö koko talviloma take awayn varassa. Pääasia, että koko perheemme nauttii nyt yhteisestä harrastuksesta.
Tänä talvena aion tehdä paluun Himokselle. Sen jälkeen voitaneen todeta, että olen lopullisesti selättänyt pelkoni.
Niina Tapojärvi
Kirjoittaja on markkinoinnin ja viestinnän sekatyöläinen, joka asuu Toijalassa, mutta kirmasi lapsuutensa Viialassa.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
