Markus Mantere.
Lähes joka päivä askartelen Suomen historian parissa eri tavoin. Työn puolesta liikun musiikin historian alueella, mutta siinä sivussa vastaan tulee myös sisältöä muilta elämänalueilta.
Tyystin epätieteellinen, varsin kapeaan otokseen pohjautuva käsitykseni asioista on se, että meitä suomalaisia vaivaa monessa mielessä tietynlainen myytti omasta erityislaatuisuudestamme. Tämä myytti estää, tai ainakin hidastaa, omaa kehitystämme ja latistaa monin paikoin itsetietoisuutemme jonkinlaiseksi kansallisten kliseiden kiiltokuvaksi.
Ja kiiltokuvanhan ei edes tarvitse muuttua, koska sitä ihaillaan ja siihen ollaan tyytyväisiä juuri sellaisena kuin se on. Samoin myytti lottovoiton kaltaisesta kansallisuudesta, meille kaikille suotua pelkän syntyperän vuoksi, on ummehtunutta nationalismia, jota ulkomaalaiset katsovat vähän kummeksuen.
Haluamme ajatella, että suomalaisuus on sinnikkyyttä, rajoja rikkovaa hulluutta, nöyryyttä, tietynlaista melankolista kansanluonnetta, rehellisyyttä ja oman leiviskän hoitamista kunnolla ja vaivoja säästämättä. Suvaitsevaisiakin haluamme, usein aika heikoin perustein, ajatella olevamme, ja heikompia autamme väriin tai taustaan katsomatta.
Maailmansodassa ajauduimme väärälle puolelle, mutta vielä meille 80-luvulla alakoulumme käyneille opetettiin ajopuuteoriaa ja erillissota-oppia sujuvasti. Taisimme sen aika purematta nielläkin silloin.
Suomalainen fasismi, oikeiston ja kulttuuriväen Saksa-suhteet ja lähempänä nykyaikaa muukalaisviha ja rasismi on nostettu esiin vasta parin viimeisen vuosikymmenen aikana, ja silloinkin useimmiten lukuisten vastaäänten säestämänä.
Koko sotavuosien moraaliselle jälkipyykille ei varmaankaan olisi nähty edes tarvetta ilman muutaman rohkean ja kriittisen tutkijan työtä. (Esseististä tuotesijoittelua välttääkseni en omia suosikkejani tähän lähde nimeämään, mutta ehkä toisissa yhteyksissä.)
Tämä katajainen kansa ei tarkoituksella näytä tekevän mitään väärin, vaan ”ajautuu” ja joutuu meistä riippumattomien olosuhteiden uhriksi kerta toisensa jälkeen. Mitään rasismia tai muukalaisvastaisuutta ei tietenkään ole, jos haluamme pitää maamme vain itsellämme, ”puhtaana” ja turvassa muutokselta.
Olen väsynyt tähän erinomaisuuspuheeseen. Kun perusaskeleissaan kompastelevaa terveydenhuoltojärjestelmää kehitetään siitä lähtökohdasta, että se on puutteistaan huolimatta ”maailman paras”, tai musiikkielämämme nähdään perustuvan edelleen ”suomalaiseen musiikki-ihmeeseen”, voi olla varma, että kovin paljon ei muutu, vaikka tarvetta olisi. Koulusysteemimmekin, takavuosien Pisa-ihme, on nykyään eurooppalaista keskitasoa, ja tulevaisuudessa pelkään (toivottavasti aiheetta) teknologiakiimamme johtavan huonompaan suuntaan. Mutta erinomaisia vaan ollaan.
Minusta ”suomalaisia ihmeitä” on vähän jäljellä, ja olemme itse asiassa monessa vertailussa aika keskinkertaisia. Oma mieltymykseni tähän minulle tärkeimpään maahan, ja samalla tietysti myös kotimaisemiin, perustuukin ihan muihin seikkoihin.
Markus Mantere
Kirjoittaja on yliopistomies ja muusikko.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
Viimeisimmät kommentit