Pirkko Naskali asuu Akaassa paikassa, jossa mieli lepää ja verenpaine laskee – Viiala-yhtiön aikana asunnot jaettiin työntekijöille aseman mukaan

Lallinmäen kivitalot (etualalla) rakennettiin 1940-luvulla Viiala-yhtiön työsuhdeasunnoiksi. Kuva: Mikko Peltoniemi

Akaan vanhimpiin, edelleen olemassa oleviin kerrostaloihin kuuluvat Haihunkosken tuntumassa Viialan Lallinmäessä sijaitsevat kolme kivitaloa. Vaneritehtailija Arvi Kilpinen rakennutti ne Viiala Oy:n väelle sodan jälkeen 1940-luvulla. Taloissa on kolme asuinkerrosta.

– Työntekijät saivat yksiöitä, virkailijat kaksioita ja insinööri- ja johtajataso kolmioita, kertoo apupoikana yhtiön palveluksessa 14-vuotiaana aloittanut ja 51 vuoden työuran siellä tehnyt Eino Mantela.

85-vuotiaan Mantelan mukaan viialalaiset arvostivat Kilpisen rakennushankkeita. Kilpinen näki, että tarjoamalla asuntoja sekä halpoja omakotitontteja, vaneritehdas saisi pysyviä työntekijöitä.

– Hän laski, että työntekijät viihtyvät työssään, kun heidän on hyvä olla. Se oli sitä samaa, jota nykyisinkin vaaditaan, Mantela sanoo.

Lallinmäki ennen. Oikealla näkyy kolme taloa, joista keskimmäinen on palokunnantalo ja sen molemmilla puolella lasitehtaan rakennuttamia työväen vuokrataloja. Keskellä kivitalot. Kuva on Esko Korkeamäen kirjasta Vanhaa Viialaa.

Tiivis tunnelma

Mantelalle kivitalot tulivat tutuiksi 1950-luvulla, kun hän oli töissä yhtiön sähkökorjaamolla ja työtehtäviin kuului lukea yhtiön asuntojen sähkömittarit. Mittarilukemat kirjattiin ylös kerran kuussa. Mantelan piti ensin soittaa ovikelloa, ja jos soittoon ei vastattu, hänellä oli lupa mennä asuntoon yleisavaimella.

–  Välillä vastassa oli sellainen ilma, ettei meinannut saada hengitettyä, kun ilmanvaihtoa ei ollut kuin ikkunoista. Yksiössä saattoi asua nuorenparin lisäksi heidän vanhempansa ja sängyt oli levitetty lattialle, Mantela kertoo.

Mantelan mukaan asukkaat olivat ahtaudesta huolimatta tyytyväisiä ja elämä yhteisöllistä. Kun yhteen taloista saatiin suihku, oli se kaikkien kolmen talon käytössä.

– Kolmostalossa oli jopa leivinuuni, jossa muutkin saivat käydä paistamassa joulukinkkunsa ja laatikkonsa, Mantela toteaa.

Eino Mantela asui Lallinmäen kivitalossa ensimmäistä kertaa lapsena, kun perhe joutui lähtemään kodistaan evakkoon syöpäläisten takia. Kuva: Tarja Antola

Syöpäläisiä paossa

Mantelan oma lapsuudenkoti oli Poppelilehdossa, joka oli yhtiön omistama kaksikerroksinen puutalo Poppelikujalla. Yhden talven perhe oli evakossa yhdessä Lallinmäen kivitaloista, kun Poppelilehdosta häädettiin loisia. Mantelan isä ajoi sota-aikana tukkiautoja, ja Poppelilehdossa majoittui paljon yhtiön kuorma-autokuskeja.

– Reissumiehet toivat mukanaan kaikennäköisiä syöpäläisiä. Kun Poppelilehto pantiin kovilla pakkasilla kylmäksi, pääsimme Lallinmäkeen yhtiön rakennusmestarin Nurmen Kallen asuntoon. Asuimme yhdessä Nurmen perheen kanssa yhden talven, Mantela kertoo.

Mantela on asunut Lallinmäessä myös perheellisenä kahteen otteeseen. Hän asui puolisonsa Ritvan kanssa kolmostalon A-rapussa 1960-luvulla ensin yksiössä ja sittemmin kaksiossa. Kun työnjohtajille tarvittiin isompia asuntoja, siirrettiin Mantelat kakkostalon yksiöön. Perhe ehti asua kakkostalon B-rapussa yksiössä, kaksiossa ja kolmiossa ennen muuttoa omakotitaloon Varrasniemeen vuonna 1982.

Eino Mantela on asunut keskimmäisen talon B-rapussa yksiössä, kaksiossa ja kolmiossa. Kuva: Tarja Antola

Myynti omistusasunnoiksi

Rauni Mokka Kiinteistövälitys Vanaja Oy:stä toimi kahden Lallinmäen kivitalon isännöitsijänä 2000-luvun alusta vuoteen 2020. Hän kertoo, että kivitaloista ei ole olemassa alkuperäisiä papereita eikä piirustuksia ja Viiala-yhtiön ja sittemmin Schaumanin omistuksen päättymisestä on huonosti tietoa.

Vanha lainhuutotodistus kertoo, että 21.11.1996 Asunto Oy Viialan Lallinrannan 3190 neliön tontti jaettiin kolmeen osaan, joiden uudet omistajat olivat Asunto Oy Viialan Kanavatie 2, Kanavatie 4 ja Kanavatie 6.

Vuosien 1994–1997 yhtiökokouspöytäkirjojen mukaan kaikki yhtiöiden osakkeet omisti Nyckeln Ab, jonka omistukseen osakekirjat oli nimetty 28.2.1994. Keväästä 1998 lähtien omistajana oli Durajet Oy, joka kunnosti asunnot ja myi ne omistusasunnoiksi. Ensimmäiset kaupat tehtiin loppuvuodesta 1998.

Viiala teki vaikutuksen

Pirkko Naskali, 81, muutti perimmäiseen, lähinnä Haihunkoskea sijaitsevaan kivitaloon Tampereelta vuonna 1999. Hän oli päättänyt eläkkeelle jäätyään muuttaa maalle ja etsinyt ensin turhaan pientä kaksiota mökkipaikkakunnaltaan Hämeenkyröstä. Työuransa Naskali on tehnyt elintarvikealalla, merillä ja kioskiyrittäjänä.

– Kun saneerausfirma ryhtyi mainostamaan näitä Lallinmäen vanhoja taloja, innostuin. Kun puhuin asiasta tyttärelle, hän ihmetteli, mitä minä tiedän Viialasta. Totesin, että en yhtään mitään, en ole koskaan siellä käynytkään, hän muistelee.

Naskali kävi katsomassa vuosina 1945–47 rakennettuja taloja ensin tyttärensä kanssa, mutta ensikäynti ei johtanut vielä kaupantekoon. Uuden kodin löytämiselle tuli kiire, kun Naskalin kerrostalokaksio Tampereella meni heti kaupaksi.

Hän soitti uudelleen Lallinmäen asuntojen välittäjälle ja lähti junalla Viialaan. Kun välittäjä vei Naskalin kiertoajelulle, oli tulija vaikuttunut. Keskustassa oli neljä ruokakauppaa, kirjasto ja kunnantalo.

– Sitten välittäjä vei minut vähän sivummalle ja näytti terveyskeskuksen, vanhainkodin ja hautausmaan. Totesin, ettei ikääntyvä ihminen muuta tarvitsekaan. Täällähän on kaikki kahden kilometrin säteellä. No, nyt ei ole enää terveyskeskusta eikä vanhainkotia, mutta hautausmaa on onneksi tallella.

Pirkko Naskali on asunut Lallinmäessä kohta 23 vuotta. Kuva: Tarja Antola

Kaikki on käden ulottuvilla

Kaksio, jota Naskali oli Lallinmäestä katsellut, oli myyty edellisenä päivänä. Hän päätyi lopulta 24 neliön yksiöön ajatellen, että voisi myöhemmin vaihtaa kaksioon, kun sellainen vapautuu. Nyt, lähes 23 vuotta myöhemmin, hän asuu edelleen samassa yksiössä.

–  Kyllähän kaksioita on vuosien varrella tullut myyntiin, mutta mitä minä sellaisella tekisin? Olen niin sopeutunut tähän yksiöön. Kaikki on käden ulottuvilla, Naskali kertoo.

Neliöillä on muutakin merkitystä.

– Mitä pienempi asunto, sitä pienempi hiilijalanjälki. Ajattelen, että saan hyvällä omallatunnolla ajaa bensakäyttöisellä autollani, kun en satsaa turhiin neliöihin.

Pirkko Naskalin ikkunasta on näkymä Haihunkoskelle. Kuva: Tarja Antola

Ensimmäinen yö oli kylmä

Mutta palataan vuoteen 1999. Naskali muutti Viialaan 14. helmikuuta. Oli kova pakkanen ja asunnossa 14 astetta lämmintä. Yöllä hän hytisi ja kuunteli Viialan läpi kulkevien tavarajunien kolistelua.

– Mietin, että voi hyvänen aika, mihin olen muuttanut.

Aamulla hän soitti saneerausliikkeen miehelle, joka toi asuntoon lämmittimen.

–  Kylmyys johtui siitä, että kakkostalon lämpökeskus lämmitti kaikkia kolmea taloa. Nurmikko talojen välillä oli koko talven vihreä, kun lämpöä meni hukkaan eikä sitä riittänyt enää perimmäiseen taloon, Naskali sanoo.

Vuonna 2000 lämmitysjärjestelmät uusittiin ja jokaiseen taloon tehtiin oma lämpökeskus. Yksinkertaiset ikkunat vaihdettiin uusiin joulukuussa 2004.

Vuonna 2004 Naskali joutui asumaan neljä kuukautta evakossa, kun talossa korjattiin ullakon sähköjohdoista alkunsa saaneen tulipalon jälkiä. Vesikatto ja ullakkokerros uusittiin, ja vesivahinkoja kärsineet asunnot remontoitiin.

Pirkko Naskali on innokas sukankutoja. Hän kuuntelee mielellään myös äänikirjoja. Kuva: Tarja Antola

Grillikatos tehtiin talkoilla

Muuttaessaan Viialaan Naskali ei tiennyt mitään Lallinmäen maineesta. Kun hän kertoi torilla juttusille tulleelle naiselle asuinpaikkansa, tämä oli tuhahtanut, ettei ikinä muuttaisi Lallinmäkeen, ja lähtenyt menemään.

– Ihmettelin, että mikä vika on Lallinmäessä, onko täällä joku tarttuva tauti. Minulle kerrottiin, että jossain vaiheessa Lallinmäessä oli ollut kaikenlaista porukkaa. Täytyy myöntää, että alkuvuosina olikin rauhattomampaa, mutta ei enää vuosikausiin, Naskali sanoo.

Naskalin mukaan asukkaat ovat mukavia ja yhteishenki hyvä.

– Talon hommia tehdään paljon talkoilla. Talkoilla on tehty esimerkiksi grillikatos, jolle on kesällä paljon käyttöä. Timpurina toiminut talon asukas toi rakennuspuuta omasta varastostaan.

Naskalin ikkunasta näkyy Haihunkoski ja Ripasaari. Kesäisin hän on käynyt kalastamassa Jumusella. Venepaikka on Ripasaaressa.

– Ensimmäisenä kesänä ostin katiskan ja seuraavana verkon ja rupesin kalastamaan. Aamuihmisenä saatoin neljältä lähteä järvelle. Se oli hienoa, kun ei ollut muita kuin minä, lokit ja tyyni järvi. Yhdeksän-kymmenen aikaan tulin takaisin keittelemään kahvia. Rannassa vastassa olivat varikset, jotka vartosivat kalaa.

Järvellä liikkuminen on jäänyt vanhemmiten vähemmälle, mutta maisemat ovat yhä sykähdyttävät.

– Kun rannalla kävelee, mieli lepää ja verenpaine laskee. Maisema on ehdoton. Tällaisia paikkoja ei tahdo muualla olla kaupan, Naskali sanoo.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?