Aikuinen otsalohkon sijaisena – Pitääkö lapsille erikseen opettaa tunne- ja vuorovaikutustaitoja?

Anne Huopainen.

Tiistai-iltapäivä ja päätä jomottaa. Etenkin ohimoilta ja silmien takaa syvältä otsasta. Buranan vaikutusta odotellessani selailen mielenkiintoista artikkelia lapsen aivojen kehityksestä ja tunnetaidoista.

Silmiini osuu lausahdus: “Aikuinen toimii vielä osin kehittymättömän otsalohkon sijaisena.” Naurattaa. Ei ihme, että otsalohkoani välillä vähän jomottaa, sehän sijaistaa aika montaa vielä kehittymätöntä kaveriaan päivittäin.

Tunne- ja itsesäätelyn taidoista ja niiden puutteista puhutaan kouluarjessa paljon. Vasta kuluneella viikolla näin somessa linkin kansalaisaloitteeseen, jossa esitetään peruskoulun opetussuunnitelmaan lisättäväksi yhden viikkotunnin verran tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetusta omana oppiaineenaan joko pakollisena tai valinnaisena oppiaineena.

Vaikka olenkin vankka tunne- ja vuorovaikutustaitojen puolestapuhuja, näen tässä ajatuksessa uudesta oppiaineesta myös mahdollisen sudenkuopan. Itse koen, että tunne- ja vuorovaikutustaidot ovat arjen perusta ja kaiken lähtökohta. Ne ovat läsnä joka hetkessä ja vaikuttavat suoraan tai välillisesti kaikkeen, mitä luokassa tapahtuu tai on tapahtumatta. Niitä ei voi erottaa omaksi oppiaineekseen, irralliseksi 45-minuuttisekseen, joka äärimmilleen karrikoituna voisi tarkoittaa sitä, että opettaja opettaa ja oppilaat oppivat ja tätä oppimista mitataan sitten jollain tavalla yhteisesti jakson lopulla ja “check” – työ on suoritettu.

Tiedän, että monessa koulussa muun muassa Ylöjärvellä ja Helsingissä on saatu hyviä kokemuksia tunne- ja vuorovaikutustaitojen lisäämisestä lukujärjestykseen, joten saatan olla huoleni kanssa ehkä hieman yliampuva, mutta oma ajattelutapani tunne- ja vuorovaikutustaitojen oppimisesta ja opettamisesta ei kerta kaikkiaan istu oppiainesidonnaisuuteen.

Aivotutkija Minna Huotilainen on puhunut ja kirjoittanut aivoista, tunteista ja oppimisesta vuosien varrella paljon. Kaiken perustana koulussa tapahtuvan tunnetyön pohjana on hänen mukaansa opettajan omat tunnetaidot.

Jos opettaja ei tunnista omia tunteitaan ja niiden vaikutusta itsessään, hän antaa herkästi lapsille ristiriitaisia viestejä. Opettaja voi keskittyä opetettavaan aiheeseen ja sen eteenpäin viemiseen pyrkien tiedostaen tai tiedostamattaan peittämään sen alle tunnetiloista viestivän kehoilmaisun. Tämä voi hämmentää ja hermostuttaa oppilaita, sillä juuri opettajasta välittyvät tunteet ja asenteet välittyvät heille ensisijaisesti ja itse opetettava aihe jää heiltä näin ollen pimentoon. Aikamoinen oravanpyörä.

Huotilaisen mukaan opettajan tärkein tehtävä on luoda luokkaan sellainen tunneilmapiiri, että oppiminen ylipäätään on mahdollista. Jos oppilas kokee turvattomuutta ja kehossa jyllää valmius taistella tai paeta, ei oppimiselle jää tilaa. Aikuisen tehtävä on päästä näiden tunnetilojen äärelle ja auttaa lasta niiden kanssa, sillä lapsen otsalohko ei siihen yksin ja itsenäisesti vielä kykene.

Jos saisin valita, voisin käyttää tuon toivotun viikoittaisen 45-minuuttisen itseeni ja omien tunnetaitojeni ja otsalohkoni kehittämiseen, jotta voisin jatkossa toimia paremmin niiden vielä keskeneräisten sijaisena.

Anne Huopainen

Kirjoittaja on opettaja, äiti ja utelias ihmettelijä

Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?