Veturimuseon Lättähattu vei Humppilaan ja toi Toijalaan – Konduktöörinä toimi Väyläviraston rautatieliikennejohtaja

Aamupäivän ensimmäinen kiskoautovuoro on juuri saapunut Humppilaan. Lättähatun aikanaan Veturimuseon kokoelmiin pelastaneet rautatieläiset Sakari K. Salo, Hannu-Pekka Viitanen ja Markku Nummelin pääsivät parinkymmenen vuoden tauon jälkeen nauttimaan kulttuuriteostaan. Kuva: Juuso Hyvärinen.

Veturimuseo toteutti yhden maamme koronakesän harvoista museojunamatkoista lauantaina 21.8., kun ajettiin kolme edestakaista lättähattuvuoroa Toijalan ja Humppilan välillä. Molemmilla paikkakunnilla oli tapahtumarikas päivä, kun Humppilassa ja Jokioisilla vietettiin kapearaiteisen Jokioisten Museorautatien 50-vuotisjuhlaa ja Toijalassa Hunajahulinoita. Päivän matkustajamäärä 212 ylitti kirkkaasti järjestäjien odotukset.

Harrastus toi nostalgiamatkalle

Vesilahtelaiselle Hoivalan-Lipposen perheelle museojunamatkat ovat tuttua ajanvietettä. Vasemmalla istuva Eino nukkui päiväunia isä-Janin sylissä Veturimuseon Jumbo-höyryveturissa pariviikkoisena, ja pikkuveli Eemelikin tutustui Lättähattuihin kuukauden ikäisenä. Kuva: Juuso Hyvärinen.

Vesilahtelaisen Hoivalan-Lipposen perheellä on vankka kokemus rautateistä harrastuskohteena. Nuoruutensa Viialassa asunut Jani-isä liittyi Museoveturiseuraan 16 vuotta sitten ollessaan vielä peruskoululainen ja on siitä saakka viettänyt useita kesäpäiviä talkootöissä Veturimuseolla. Paikka oli hänelle tuttu jo sitä aiemmin, kun isoisän kanssa museossa oli vierailtu usein.

– Koko perheen voimin piti lähteä kokemaan tämä matka, kun Lättähattua on kesän mittaan tullut ahkerasti puunailtua Toijalan veturitallissa, kertoo Jani.

Perheen suunnitelmiin ei kuulunut jatkaa matkaa kapearaiteisella, vaan tyydyttiin Lättähatun aamuvuoromatkaan Humppilaan ja takaisin.

– On helpompi kulkea lasten kanssa, kun juna ei vielä ole aivan täynnä, perusteli Jani aikatauluvalintaa.

Kuusivuotias Eino kertoi olevansa isän tavoin kiinnostunut rautateistä ja erityisesti kiskoilla kulkevista vimpaimista.

– Tämä on kivaa. Kaikki vanhat ja uudet junat kiinnostavat, totesi Eino pikkuveli Eemelin kompatessa.

Isä muisteli, että Einolla oli ikää parisen viikkoa, kun hän ensimmäisen kerran kävi Veturimuseon Jumbo-höyryveturin hytissä isän sylissä.

– Puhisevalla veturilla oli lähinnä rauhoittava vaikutus. Eino ei herännyt edes varoventtiilin päästämään kovaan kohinaan, Jani muisteli.

Eemeli puolestaan oli kuukauden ikäisenä vanhempien ja isoveljen kanssa toisen yhdistyksen järjestämällä lättähattumatkalla Valkeakosken radalla.

Terhi-äitikin viihtyi Lättähatun penkillä.

– Museojunamatkoilla on aina mukava käydä. Pakkopullaa nämä eivät koskaan ole.

Hattulalaisen Karvosen perheen miesväki, isä Harri ja pojat Sampo ja Jaro matkasivat Lättähatulla Humppilaan tervehtimään vanhinta veljeä Benjaminia, joka toimi kapearaiteisen museohöyryveturin lämmittäjänä. Kuva: Juuso Hyvärinen.

Myös hattulalaisen Karvosen perheen miesväki, isä Harri ja pojat Jaro ja Sampo tunnustautuivat pitkän linjan rautatieharrastajiksi. Perheen vanhin poika Benjamin puolestaan oli parhaillaan lämmittämässä kapearaiteista höyryveturia Jokioisilla.

– Nuorempien poikien kanssa päätettiin lähteä katsomaan isoveljeä lämmityspuuhissaan. Ajamme kapearaiteisella Humppilasta perille Jokioisiin saakka ja paluumatkalla poikkeamme kapearaidemuseossa Minkiön asemalla ennen kuin jatkamme Lättähatulla Toijalaan, kertoi Harri museojunapäivän suunnitelmista.

Lättähatun jälkipolville pelastaneet kyydissä

Veturimuseon Lättähattu, virallisesti Dm7-kiskoauto nro 4216, on sarjansa viimeisin valmistunut yksilö, joka rullasi ulos Valmetin tehtaalta Tampereelta vuonna 1963. Se palveli Valtionrautateitä vuoteen 1984 saakka pääosin Oulun varikolta käsin, kunnes ryhmä VR:llä työskennelleitä ja rautatiekalustosta myös harrastusmielessä kiinnostuneita nuoria miehiä päätti hankkia ikioman Lättähatun. VR tuki ideaa ja myi hyväkuntoisen kiskoauton sopuhintaan. Sille löytyi mainio sijoituspaikka Toijalan veturitallista, jonne oli Toijalan kaupungin ja Museoveturiseuran voimin ryhdytty puuhaamaan museota VR:n käyttötarpeen vähennyttyä.

Alkuperäisestä omistajaryhmästä matkalla mukana olivat Väyläviraston rautatieliikennejohtaja Markku Nummelin Vantaalta, VR:n aikataulusuunnittelija Sakari K. Salo Helsingistä ja veturinkuljettaja Hannu-Pekka Viitanen Kangasalta. He ovat myös Museoveturiseuran jäseniä, ja Nummelin toimi museolättähatun konduktöörinä.

– Ei juuri mikään ole muuttunut. Äänimaisema on sama ja kulku yhtä tasaista kuin ennenkin. Ja aikataulu on itse laatimani niin kuin silloin, totesi Salo kysyttäessä tunnelmia, kun Lättähattu nyt palveli pitkästä aikaa museojunakäytössä.

– Sen verran on muuttunut, että en itse ole enää kuskinpukilla, vaan täällä matkustamon penkillä, täydensi Viitanen, joka hoiti museolättähatulla ajamisen aina 1990-luvun puoleenväliin saakka.

Museolättähatulla ajettiin paljon paitsi erilaisia rautatieharrastusyhdistysten tilaamia retkiä ympäri maan ja kaupungin hankkimia juhannusjuhlavuoroja Toijalan satamaan, myös useita VR:n tilaamia matkoja muun muassa radantarkastuksen merkeissä, Viitanen kertasi museolättähatun alkuvuosien työnkuvaa.

Kuljettajana toimi Museoveturiseuran Lasse Tauriainen. Kuva: Juuso Hyvärinen.

Nyt kuljettajana toimi Museoveturiseuran oululaisvahvistus Lasse Tauriainen, joka työkseen asentaa ja huoltaa torninostureita, mutta puhtaasti harrastusmielessä suoritti veturinkuljettajakoulutuksen ja hankki tyyppikohtaiset pätevyydet useisiin Suomessa käytössä oleviin museovetureihin aina höyryvetureista kiskoautoon saakka.

VR yritti ostaa takaisin

Museolättähatun alkuvuosiin liittyi myös uhkakuva. Lättähatut olivat käyneet VR:lle yhä tarpeettomammiksi, kun paikallisliikennettä eri rataosilla oli tarkoitus vähentää 1980-luvun puolen välin tienoilla. Näin ei kuitenkaan vielä tehty, ja VR olisi halunnut ostaa myös Toijalan museolättähatun takaisin itselleen, muisteli Salo.

– Mutta mehän emme enää omastamme luopuneet, Viitanen kertoi asian loppuratkaisun, jonka ansiosta museojuna oli nytkin mahdollinen toteuttaa.

Museojunaliikenne Akaan seudulla vilkastuu

Lättähatulla on ollut onni saada olla Veturimuseon 60-senttisten tiiliseinien turvissa suojassa sateelta ja auringonpaahteelta. Se maalattiin VR:n Turun konepajalla vuonna 1990, ja maalipinta on Museoveturiseuran talkoolaisten tekemän vaahtopesun jälkeen edelleen kuin uusi. Sillä on kuljetettu yleisöä viimeksi kesällä 2001 Toijalan ratapihan perusparannustyön ja uuden asematunnelin valmistumisjuhlan merkeissä. Sen jälkeen Lättähattu on seissyt näytteillä museossa. Veturimuseota yhdessä Akaan kaupungin kanssa ylläpitävän Museoveturiseuran puheenjohtaja, akaalainen Simo Tuominen kertoi kiskoauton uuden elämän alkamisesta.

– Elokuun alussa saimme Liikenne- ja viestintävirasto Traficomilta katsastusleiman ja käyttöönottoluvan kiskoautollemme ja teimme erinomaisesti onnistuneen koeajon Hämeenlinnaan ja takaisin. Lisää lättähattuliikennettä Akaan seudulla on siis odotettavissa.

Kovin suurimuotoista ei liikenne voi olla kuljetuskapasiteetin ollessa rajallinen. Isompien yleisöajojen järjestämisessä hyödynnetään yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa. Ajokuntoisia Lättähattuja on useiden rautatiehistoriallisten yhdistysten ja museoiden hallussa.

– Meillä on vain tämä yksi 63-paikkainen moottorivaunu, mutta voin ennakoida lättähattuliikenteen voimistuvan Akaan seudulla. Jollei enää tänä kesänä, niin sitten ensi vuonna, maalaili Tuominen tulevaisuuden näkymiä.

Mikä Lättähattu?

Huittisissa asuva Sauli ja akaalaiset Kati ja Tenho palasivat Toijalaan päivän viimeisellä lättähattuvuorolla todeten museojunapäivän olleen lähtemisen arvoinen. Tenho vertasi lättähattukyytiä vanhan linja-auton kyytiin ja totesi kiskobussin olleen aikanaan sopiva nimitys. Kuva: Juuso Hyvärinen.

Sodan jälkeen siiviltä kiskoille pudottautunut tamperelainen Valmetin lentokonetehdas löysi uuden tuotantosuunnan kiskoliikennekaluston valmistamisesta. Ryhdyttiin tekemään monen kokoluokan dieselvetureita, raitiovaunuja, moottorivaunuja ja kiskoautoja. Kiskoauton eli kiskobussin malli haettiin Ruotsista.

Ensimmäinen sovellus oli viralliselta nimeltään Dm6. Niitä tehtiin vain 15 kappaletta vuonna 1954. Seuraavana vuonna kehitettiin parannettu ja aiempaa suurempipyöräinen versio Dm7. Kerrotaan, että ruotsalaisen esikuvan valmistajatehtaan, Hilding Carlssonin, johtajisto kävi tutustumassa Dm7:ään ja ihaili, kun Valmetilla oli onnistuttu tekemään vielä parempi kiskoauto kuin mitä heillä oli tuotannossa.

Lättähattuja valmistettiin kaikkiaan 212 moottorivaunua ja 202 moottoritonta liitevaunua. Liitevaunuja oli räätälöity useisiin eri tarkoituksiin, paitsi matkustajien ja tavaran, myös postin ja jopa vankien kuljettamiseen.

Lättähattu-nimitys viittaa 1950-luvun nuorten miesten päähinemuotiin. Yleisöäänestyksen perusteella uuden kiskoauton nimeksi olisi tullut väritykseen viittaava Sinikko, mutta puhekieleen kansa valitsi mieluummin ajankohtaisen Lättähatun.

Ensimmäiset Lättähatut tulivat liikenteeseen kesällä 1954 Oulussa. Liikenne jatkui kevääseen 1988 saakka, jolloin viimeinen kiskoautovuoro ajettiin Joensuussa. Sen jälkeen parikymmentä Lättähattua pelastettiin museotarkoituksiin eri puolille maata.

Lähteenä on käytetty Kimmo Pyrhösen teosta ”Lättähattu – kiskoauton tarina” (Kustantaja Laaksonen 2005).

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?