Sotainvalidien Veljesliitto täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Koronapandemian takia viimeiset veljet tukijoineen juhlivat vähäeleisesti. Muista veteraanijärjestöistä poiketen Sotainvalidien Veljesliitto on ollut aina merkittävä toimija jäsentensä kuntoutusasioita ja elinoloja järjesteltäessä. Valtion luoma korvausjärjestelmä on jo vaatinut liiton, piirien ja paikallisosastojen aktiivisen toiminnan, jotta esimerkiksi kaikki kuntoutukseen oikeutetut on saatu avun piiriin. Veljesliitto loi myös kuntoutuslaitosverkoston, jotta apu olisi mahdollisimman lähellä.
Tapasin tietämättäni ensimmäiset sotainvalidit yleisessä saunassa Helsingin Kalliossa 1960-luvulla. Tätini vei minut saunaan lauantaisin miestenpuolen ovelle, josta minut kaapattiin hoitoon. Ympärilläni oli miehiä, joilla oli vartaloissaan ruhjeita. Keneltä puuttui jalka, keneltä käsi tai silmä. Löylyyn minut kuitenkin huolehdittiin ja puhtaaksi pestiin. Kun minä join sitruunasoodaa, miehet nauttivat jotakin muuta kirkasta. He olivat kavereita keskenään ja jutut sen mukaisia. He tunsivat toisensa läpikotaisin, niin pikkupoikanakin ymmärsin.
Toijalan seudun Sotainvalidien toimintaan ajauduin tultuani Akaan Seudun päätoimittajaksi 1996. Silloinen puheenjohtaja Erkki Kitunen ja sihteeri Raili Pennanen vetivät minut uutisoimaan syyskeräystä. Pääsin myös sotapoikien oppaaksi, kun keräys toimeenpantiin Viialan, Kylmäkosken ja Toijalan alueilla.
Viialassa ehdin tutustua vuodesta 1994 paikallista sotainvalidiosastoa johtaneeseen Antti Halmeeseen. Tämä kansanedustajanakin toiminut vaikuttava persoona liitti osastonsa Toijalan osastoon, koska ymmärsi ajan käyvän vähiin. Antti Halmeen kaltaisia työväenliikkeen persoonia – itsenäisiä ajattelijoita – ei enää ole.
Pikkuhiljaa olin mukana sotainvalidien retkillä, kahvihetkissä ja juhlissa. Parillakin linja-autolla oltiin parhaimmillaan liikkeellä. Raili Pennanen järjesti huikeita retkiä, milloin Marskin majalle, milloin Helsinkiin. Aina minulla oli käsikynkässä sotainvalidi, puoliso tai leski. Huomasin olevani kaveri, jolle kerrottiin kivut ja lääkitykset, huolet lasten pärjäämisestäkin.
Sotainvalidien joulujuhlat olivat mieleenpainuvia. Muistan kun kerran Päivölässä luin jouluevankeliumin, sain kuulijoiden silmät kyyneliin ja monet halaukset juhlan päättyessä. Suuremmissa piirin juhlissa ja kokouksissa oli kiva katsoa, kuinka urhoollisesti sali täyttyi ja kuinka tarkkaavaisesti ohjelmaa kuunneltiin.
Kokonaan oma tarinansa olisi Sotainvalidien Kanta-Hämeen piirin kesäpaikka Urjalan Nuutajärvellä. Tämä entinen suojeluskuntatalo tarjosi virkistystä vuosikymmeniä. Pihapiirissä oli Toijalankin osastolla oma maja, jota saattoi varata pitempäänkin oloon. Kesäkodin saunassa pesin monen miehen selän ja löylyissä kuuntelin monet jutut. Kerran kun olin poistumassa, minut vedettiin takaisin ja selkäni pestiin. Olin yksi porukasta, jota ei jätetty. Samaisen kokemuksenhan koin jo pikkupoikana Kalliossa.
Pidin työssäni huolen, että sotiemme veteraanien ja sotainvalidien asiat pysyvät esillä. Epäilijöille totesin, että ei mene kauaa, kun kirjoittaminen loppuu. Aika hoitaa. Vuosi vuodelta sankarihaudoilla, juhlissa ja muissa tilaisuuksissa on ollut mukana aina vain vähemmän varsinaisia jäseniä. Tänään Toijalan seudun Sotainvalidien riveissä on enää kolme varsinaista sotainvalidia. Erkki Kitunen on nyt 97-vuotias kunniapuheenjohtaja ja terävänä mukana kaikessa.
Minut on palkittu Sotainvalidien Veljesliiton kultaisella ansiomerkillä. Sanon tähän niin kuin Tuntemattoman Antti Rokka alikersantin arvostaan: en tiedä miksi, kun mitään pahaa en ole tehnyt. Kannattajajäsenenä olen huomannut kuuluvani joukkoon, vaikka kaikkiin tapahtumiin en ole mukaan päässytkään.
En perusta merkeistä, mutta Veljesliiton merkkiä kannan kiitollisena. Haluan näin muistuttaa kaikkia myös siitä, että joukossamme on kansalaisia, jotka saivat kehoonsa todella ikävän kunniamerkin, mutta ovat siitä huolimatta olleet mukana hyvinvointivaltiota rakentamassa.
Työni edellytys on ollut sananvapaus. Kiitän sotiemme veteraaneja ja nyt etenkin sotainvalideja erityisesti sananvapaudesta, jonka he myös uhrauksillaan tähän maahan takasivat. Suomettumisestakin on vapaassa maassa hyvin helppo puhua. Ja mikään ei ole niin itaraa kuin jälkiviisaus, mutta sekin on sananvapaudessa sallittua.
Aika hoitaa. Sotainvalidien Veljesliitto on ajatellut toimivansa vielä muutaman vuoden. On perinteitä vaalivan toiminnan aika. Toivon, että perinteitä ei vaalita velvollisuudentunnosta, vaan rakkaudesta Suomeen. Kun me suremme arkisia ongelmiamme, on hyvä muistaa, että kaiken kauniin menettäminen on ollut joskus hyvin lähellä.
Juha Kosonen
