Tiia Välimäki.
Viime viikko oli seitsemäs meidän perheen 1.-, 2.- ja 4.-luokkalaisen etäkouluviikko yhdistettynä minun etätyöskentelyyni. Mieheni työskentelee kodin ulkopuolella, joten voin sanoa, että minä ja lapset olemme selvinneet yhteensä 32 päivästä tässä uudessa arjessa.
Aamu alkaa sillä, että käymme lävitse jokaisen lapsen päiväohjelman ja opettajien pitämien Meet-oppituntien aikataulun. Suoritamme työvälineiden jaon: kahdelle lapsesta on läppäri ja kolmas osallistuu etäoppitunneille kännykällä. Muistuttelen lapsia siitä, että silloin kun minä puhun kuulokkeet päässä kohti oman tietokoneeni ruutua, on minulla menossa etäpalaveri ja silloin täytyisi minullekin antaa työrauha. Tämän jälkeen hajaannumme ympäri taloa siroteltuihin työpisteisiin ja käyn varmistamassa, että lapset pääsevät onnistuneesti sisään tapaamisiinsa. Nappaan aamukahvimukin kouraan ja valmistaudun omaan etäpalaveriini.
Kesken palaverin oma puheenvuoroni keskeytyy, kun yksi lapsista tulee kysymään, missä on liima. Kuvisprojektiin on kaivettu kierrätyspahvia muropaketista, mutta liima on toisen askartelijan jäljillä. Tavallisessa etätyöskentelytilanteessa saattaisi nolostuttaa selvittää omaa arkeaan kesken palaverin, mutta tässä uudessa korona-ajan elämässä se on aivan normaalia ja sitä tapahtuu kaikille. Yhdellä ruudulla päiväuniltaan herännyt taapero saapuu huoneeseen, toisella ruudulla koululainen käy ilmeilemässä taustapiruna ja kolmannella ruudulla havaitsen taustalla hääräävän robotti-imurin viikkosiivouksessaan. Aikuisten ja lasten yhdistetty etäarki sävyttää työntekoa.
Oma palaverini venähtää ja mielessä suunnittelemani rauhallinen lounastauko ennen seuraavaa palaveria onkin mahdottomuus. Katan lapsille lounaan pöytään ja otan oman lautasen tietokoneen äärelle. On muistettava pitää mikki mykistettynä, jottei oma maiskutukseni kuulu kaikille palaverissa oleville.
Mielessä on vielä elävästi se kerta, kun puutuin napakasti lasteni riitelyyn, ja englanninkielellä käytyyn palaveriin tuli kiusallinen hiljaisuus. Hups, mikki olikin unohtunut päälle.” I’m so sorry, I was speaking to my kids. Please continue.” Vaivaantunut naurahdus ja mikki äänettömälle.
Taas yksi etäpalaveri saadaan päätökseen ja käyn lävitse kouluhommien tilanteen lasten kanssa. Olemme sopineet, että koulun ja syömisen jälkeen voi mennä ulos. Yksi lapsista puuttuu, joten oletan että kouluhommat ovat siis kuosissa.
Ennen seuraavaa etäpalaveriani piipahdan työpaikkani virtuaalikahvilassa moikkaamassa työkavereita ja kuulemassa päivän keskusteluaiheet. Voi, kunpa pian voitaisiin taas nähdä yhteisissä tiloissa ja voitaisiin vaihtaa kuulumiset kasvotusten.
Oman työpäivän päätteeksi käyn vielä läpi sen, että mitä asioita täytyy raportoida opettajille ja päivitän itseni ajan tasalle Wilma-viesteissä. Iltapäiväpuhteina lähdemme ulos suorittamaan yhden lapsen koulutehtävää, joka on yhteinen eväsretki metsään. Tästä kotitehtävästä saavat nauttia kaikki. Matkalla metsään lapseni kyselevät koronasta, ja juttelemme yhdessä siitä, että mitä kesällä oikein voidaan tai ylipäätään saadaan tehdä. Metsässä istumme kaatuneella puunrungolla ja kuuntelemme linnunlaulua. Metsä antaa suojan omille ajatuksillekin, ja korona-ajan tuomat huolet kevenevät.
Kotiin saavuttuamme huokaisen, tästäkin päivästä selvittiin mallikkaasti. Huomennakin selviämme. Tsemppiä meille kaikille tähän uuteen arkeen, niin koululaisille ja opettajille kuin multitaskaaville vanhemmillekin. Deadline häämöttää jo horisontissa.
Tiia Välimäki
Kirjoittaja on perheenäiti, Särkänniemen markkinointipäällikkö ja ylpeästi maalainen akaalainen.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
Viimeisimmät kommentit