Koulukiusaaminen on tuomittavaa, enkä tunne ketään, joka olisi eri mieltä. Juttelin kiusaamisesta taannoin yhden tuttavan kanssa, joka suhtautui siihen hyvin vakavasti. Erityisesti hän paheksui ulkonäkökommentointia. Hetkeä myöhemmin hän kertoi minulle silloin 9-vuotiaasta lapsestani, että häntä nimitellään harrastuksessa, koska lapsi on niin määräilevä.
Tuttavan mielestä se oli ok, koska olihan se totta. Olin hämmästynyt. Saako läskiksikin nimitellä, jos se on totta? Lapseni kanssa oli kyllä aiheesta juteltu, ja hän oli pikkuhiljaa kasvaessaan alkanut jo ymmärtää, miltä päsmäröinti muista tuntui ja halunnut muuttua. Silti nimittely jatkui, koska lapsi oli leimattu. Eikö se sitten ollut kiusaamista? Ilmeisesti ei, koska tarkoitus oli nolaamalla kasvattaa.
Lapseni on tästä hyvin toipunut, mutta hänkin ymmärsi jo hyvin nuorena, että kiusaaminen on sosiaalinen nälkäpeli. Kiusaamiseen on helppo mennä mukaan, sillä se vie huomion pois itsestä. Vielä jos kohteena on joku temperamenttinen tyyppi, se voi olla ihan ”hauskaa” ajanvietettä seurata toisen sinkoilua.
Harvoin kuitenkaan on olemassa yksi selkeä kiusaaja ja kiusattu. Kiusaamistilanteet ovat monimutkaisia sosiaalisia vyyhtejä, joihin liittyy paljon lasten ja aikuisten menneisyyttä, osapuolien taitamattomuutta sosiaalisissa tilanteissa, puutteita empatiakyvyssä, kiusaajan oman elämän haasteita ja ulkopuolelle jäämisen pelkoa.
Loppujen lopuksi kiusaamista on lasten kesken, koska aikuiset tekevät sitä. Aikuiset arvostelevat häpeilemättä julkkisten ulkonäköä ja tekemisiä antaen näin mallia, että on olemassa joukko ihmisiä, joiden pilkkaaminen on ok.
Kodeissa arvostellaan ääneen opettajia, valmentajia ja naapureita. Ohimennen autossa kommentoidaan kaduntallaajan ulkonäköä tai kanssa-autoilijan typeryyttä. Somesta lapset voivat lukea, että aikuistenkin mielestä koulun rehtori tuntuisi olevan idiootti, joten antaa mennä. Vielä kun ”pojat on poikia”, niin on ilkeällä läpänheitolla ja vitsailulla monikymmenvuotiset perinteet.
Kiusaamista ei ole erilaisuudesta keskusteleminen. Lapselle voi selittää, että valmentajan näkemykset poikkeavat omista ja miettiä mitä voitaisiin tehdä, että treenit sujuisivat. Koulun asiat kannattaa kärsivällisesti selvittää koulun aikuisten kanssa, ei huudella somessa tai torilla. Koulun aikuinenkin tekee virheitä, mutta kannattaa terveellä tavalla epäillä myös oman lapsen tarinaa.
Kaveritaidot ja käytöstavat eivät ole sisäsyntyisiä, vaan lapsi tarvitsee ohjausta niihin. Siis myös se oma, ei vain naapurin kakara. Itselle tärkeitä asioita voi opettaa muutenkin kuin leimaamalla toisia. Yhdessä voi myös miettiä, miksi se luokkakaveri ärsyttää niin paljon ja jutella, että kaikesta huolimatta jokainen lapsi ansaitsee koulu- ja harrastusrauhan. Myös se, joka on joskus kiusannut.
Kukaan ei tietenkään ole viaton, en minäkään. Kaikkia voi kuitenkin edes yrittää ymmärtää ja ennen kaikkea pitää erottaa mielipide-erot henkilökohtaisuuksista.
Uskaltaako tässä sitten enää sanoa kenellekään mitään? Uskaltaa, kunhan katsoo peiliin ja myöntää edes itselleen, että on ollut kiusaaja, opettelee asettumaan toisen asemaan ja pyytämään anteeksi. Niin ja antaa anteeksi toisille.
Muutkin mokaa, ja kaunan kantaminen synnyttää ainoastaan vihan kierteen. Yleensä on parempi sopia kuin loputtomasti todistella olleensa oikeassa.
Erika Löövi
Kirjoittaja on entinen kiusaaja ja kiusattu, nykyään ihan kiva aikuinen ja KTM.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
