Pysähdy hetkeksi: Totuus ja harha

Tänä kesänä siunasin vanhan, läheisen sukulaismiehen haudan lepoon. Olen tuntenut hänet koko elämäni ajan ja ollut hänen kanssaan paljon tekemisissä. Takana on lukematon määrä keskusteluja ja kohtaamisia elämän eri vaiheissa ja tilanteissa. Olen jakanut hänen kanssaan iloja ja suruja, kaikkea, mitä ihmiselämä voi sisältää. Muistotilaisuudessa me sukulaiset kerroimme muistojamme hänestä. Niissä oli keskenään samoja asioita ja myös paljon sellaista, mitä jokainen oli henkilökohtaisesti kokenut hänestä, mutta muut eivät olleet. Jäin miettimään, mikä on totuus hänen elämästään, tai mikä on läheisten mielestä totuus hänen elämästään. Kuten yleensä, tuli tässäkin tilanteessa esiin, että elämässä on sellaisia asioita, jotka kaikki läheisemme tietävät, ja asioita, jotka tietävät vain muutamat, sekä asioita, jotka ovat vain meidän omassa tiedossamme.

Käsitys toisesta ihmisestä on luultavasti erilainen eri henkilöillä. Kokemukset elämän mittaisen matkan seuraamisesta, vanhempana, lapsena, työkaverina tai naapurina sävyttävät käsitystämme toisesta henkilöstä. Minkä on minun elämäni totuus ja mikä on harhaa? Kenen käsitys minusta on oikea? Hänen, joka on vaihtanut vaippani lapsena, hänen, joka on opiskellut kanssani, hänen, joka tunsi minut työssäni vai hänen, joka vaihtoi vaippani hoitokodissa? Miten paljon minussa on sellaista, jota ei kukaan tiedä tai tunne?

Kun tapaamme uusia ihmisiä, kuinka nopeasti teemme heistä käsityksen ihmisenä? Kuinka paljon meidän omat ennakkoluulomme, elämässä koetut pettymykset ja toisaalta onnistumiset vaikuttavat meidän asenteisiimme tosia ihmisiä kohtaan? Annammeko me mahdollisuuden uusille ihmisille vai tuomitsemmeko jo etukäteen?

Sama tilanne on yhteisöjen kohdalla. Siinä pelossa, että uudet ideat ja ajatukset epäonnistuvat, pidämme totuutena sitä, mikä on tuttua ja turvallista, ja harhana sitä, mikä muuttaa jotain vanhaa.  Epäonnistumista peläten teemme totuuden siitä, mikä pitää kaiken samanlaisena ja pidämme harhana sitä, mikä voisi tuoda uudistusta.

Ihminen joutuu elämänsä aikana miettimään omia totuuksia. Onko rakkauteni puolisoani tai lapsiani kohtaan totta silloin, kun he eivät toimi tahtoni mukaan tai eivät näe ja jaa minun totuuttani asioista? Kuinka paljon siedän erilaisia näkemyksiä? Onko minun tapani hahmottaa elämän eri kysymyksiä ainut oikea vai voiko olla myös erilaisia ”oikeita” tapoja katsoa maailmaa?

Näkemykseni mukaan sukulaismieheni ei ollut erityisen uskonnollinen. Silti hänelle oli tärkeää elämänsä loppuvaiheessa pyytää anteeksi elämässä tehtyjä, hänen mielestään vääriä tekoja. Totuuden hetki oli lähestymässä, kun elämä oli päättymässä.

Usko, epäusko, totuus ja harha olivat läsnä, kun hän pohti kuolemaa. Toivo oli kuitenkin vahvin. Emme ole lopulta yksin omassa varassamme, omien totuuksien ja harhojen kanssa, vaan suuremmissa käsissä. Tärkeintä ei ollutkaan tietää, vaan tärkeintä oli toivoa ja uskoa, että armo ja rakkaus ovat totuus eivätkä harhaa.

 

Jarmo Latvanen

Kirjoittaja on maatalousyrittäjä/pastori

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?