Norjan Lofootit ovat näkemisen arvoinen paikka

Olin juhannusviikon Pohjois-Norjassa Lofoottien saarella. Matkaseurueeseeni kuuluivat puolisoni Hilkka sekä hänen poikansa Ismo ystävänsä Kaisan kanssa.

Mikä sai meidät lähtemään 2 500 kilometrin automatkalle Tornion ja Pohjois-Ruotsin kautta Norjaan? Tietysti halu nähdä Pohjolan yötön yö ja tuo kauniiksi mainittu saariryhmä Pohjois-Atlantilla. Kutsu erään suomalaissyntyisen taiteilijan näyttelyn avajaisiin ei ollut vähäinen syy sekään. Ainekset pitempäänkin reissuun olivat siis kasassa.

Maantiet ovat kunnossa

Norjan maantiet olivat erinomaisessa kunnossa toisin kuin kymmeniä vuosia sitten, jolloin tein ensimmäisen Pohjois-Norjan-matkani. Öljyvaltio on satsannut pitkiin vuonoja ylittäviin siltoihin ja vuoria läpäiseviin maantietunneleihin. Pisin niistä oli pituudeltaan peräti kuusi kilometriä. Mutkia ja mäkiä oli silti kaikkialla, eikä kaahailuun ollut varaa. Autolautat kulkivat saarien väliä.

Lofoottien luontoa ei kehuta turhaan.

Lofoottien kaunista luontoa ei ole syyttä ylistetty. Turkoosinvärisestä merestä nousee jyrkkiä kallioita, joiden laki on jopa kilometrin korkeudella. Ikuista lunta oli korkeimmilla huipuilla. Myrskyt puhalsivat Atlantilta paikoin rajusti. Laaksoissa kasvillisuus oli rehevää ympäri vuoden lämmittävän Golf-virran ansiosta. Löytyipä vuonon pohjukasta hiekkarantojakin. Uimareita ei tosin juuri ollut, ja vuoroveden raja näkyi selvästi. Laaksoissa oli myös puustoa, mutta ei juuri viljelymaata. Nautakarjaa ja lampaita oli laitumilla ja rinteillä ohikulkijoita tuijottaen. Kauniiden asuintalojen ympärillä oli kukkaistutuksia, ja elinympäristö oli ylipäätään siisti. Roskia kaduilla ja muualla ei juuri ollut.

Norjalaiset olivat ystävällisiä ja palvelunhaluisia. Norjan kieli muistuttaa ruotsia. Kun turisti oli asioimassa, puhe vaihtui välittömästi englannin kieleen. Näköjään tämä maailmankieli on valloillaan sielläkin, vaikka turisti koettaa selvitä esimerkiksi ruotsilla. Majapaikkamme oli tavallisesti tunnelmallinen rörby, perinteinen kalastajamökki. Niissä nukkui kummasti, jos aaltojen kohina tai lokkien kirkuna ei häirinnyt.

Elanto merestä

Norjan hinnasto on korkea. Öljymaan bensiinikin on kalliimpaa kuin Suomessa. Mietin, mitä ihmiset tekevät työkseen Lofooteilla. Seutu näytti vauraalta, mutta vuorten laaksossa ei työmaita juuri näkynyt. Elinkeinot pyörivät kalastuksen, merenkulun ja turismin ympärillä. Suuria turskankuivaustelineitä oli runsaasti. Turskan hajuun oli vaikea tottua, mutta hyvää ruokaa siitä tehtiin. Joka ravintolan listalta löytyi tuota Norjan tärkeintä vientikalaa. Tarjoiltiinpa niissä jopa kiisteltyä valasta.

Majapaikkamme.

Majoituimme Norjassa ensimmäiseksi Harstadin kaupunkiin. Siellä oli 1100-luvulta peräsin oleva tutustumisen arvoinen Trondenesin kirkko. Jatkoimme matkaa saarelta toiselle ja viimein Å:n kalastajakylään saariryhmän kärkeen. Sieltä alkoi patikkapolku, jo rohkeimmat kapusivat rinteitä pitkin. Se onnistui ilman erityisiä kiipeilyvarusteitakin. Ajoimme takaisin Svolvaerin kaupunkiin, jota pidetään Lofoottien keskuspaikkana. Siellä oli suuri satama, jossa oli valtamerilaivoja, risteilijöitä ja kalastusaluksia.

 

Suomalaissyntyinen taiteilija Eevahenna Aalto on asunut Norjassa yli 40 vuotta. Hänen uusimman näyttelynsä avajaiset pidettiin Svolvaerissä paikallisen taideyhdistyksen järjestäminä. Paikalla oli kymmeniä norjalaisia taiteen ystäviä. Me olimme mukana avajaisissa, olihan Hilkka taiteilijan pitkäaikaisena ystävänä saanut kutsun. EevaHenna Aallolla on sukulaisia ja kesämökki Valkeakosken Kärjenniemessä, jossa hän viettää lomiaan.

Turskankuivausteline.

Lofootit on yksi Euroopan, ellei koko maailman, upeimpia paikkoja. Nähtävää on niin paljon, ettei yksi viikko tunnut riittävän ainakaan. Lofootit on koettava ainakin elämässään, mieluusti useita kertoja.

Jukka Lindén

(väliotsikot toimituksen)

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.