Kasvun ihme

Kevät ja kesä ovat sitten ihanaa aikaa. Pihamaat ja puistot puskevat parhaansa mukaan vihreää ja värikästä kasvia, kukkaa, pensasta ja puuta. Silmä lepää, sielu lepää – mitä nyt muuta, kun hiukan kyykkäset rikkaruohoja, lannoitat, kastelet, kyykkäiset jokusen rikkaruohon ja, ja, ja. Mikä siinä muuten on, että ihminen nauttii niin valtavasti kotikutoisesta puutarhaterapiasta? Onnistuipa kasvun ihme tai jätti onnistumatta – joka vuosi uusi yritys.

Entäpä kasvun ihme lapsen kanssa? Eihän sitä saa silmiään irti noista hellyttävistä touhuajista, joilla aina vaan löytyy uusi idea, kun edellinen on loppumassa. Aika ei tule pitkäksi heillä touhutessa eikä tule kyllä meillä seuraajillakaan. Idea ja suunta vaihtuvat niin paljon nopeaan, että ei voi kuin hymyillen seurata. Pitkästymisen vaaraa ei ole. Mutta leikit myös muuntuvat ja kehittyvät. Välillä olosuhteiden pakosta, välillä uusista ideoista ja välillä löydettävissä olevista leluista johtuen. Pienen kulkijan oivaltamisen tahti, asioiden jäsentyminen, suhde toisiinsa ja muistin kehittyminen tähän kaikkeen yhtyen suorastaan hämmentää. Lapsen vastaanottokyky tuntuu olevan ääretön – varsinkin, kun lapsi ei ole oppinut suhtautumaan epäilevästi tai asenteellisesti.

Mitäpä me aikuiset tässä kasvun ihmeellisessä maailmassa, pärjäämmekö? Aikuisen suurin pääoma tällä Luojan luomalla kasvualustalla lienee kokemus. Keräämme tätä pääomaa koko elämämme ajan, hyödynnämme pienissä erissä, vastaanottimemme ovat valmiina koko valveilla oloajan ja unen aikana jäsennämme ja arkistoimme saamamme tiedon. Tämä ei lopu koskaan, jos näin haluamme. Haluammehan? Haluammehan pysyä elämässä mukana, vaikuttaa asioihin, oppia joka päivä uutta, oivaltaa asioiden välisiä yhteyksiä, olla kiinnostuneita läheisten ihmisten selviytymisestä ja auttaa tarvittaessa ventovieraitakin? Jokaisessa tekemässämme päätöksessä on pieni kasvun idun mahdollisuus. Mahdollisuus siinä mielessä, että viime kädessä me teemme päätöksen siitä, annammeko elämän mennä eteenpäin vai pidämmekö jarrua päällä. Jarrumiehenä toimiessamme tartutamme lapseen ylivarauksellisuuden, epäilyn tai jopa pelon. Tai pidämme itseämme niin fiksuna tapauksena, että emme todellisuudessa kuuntele, mitä toinen ihminen oikeasti sanomallaan tarkoittaa. Pikemminkin käytämme tuon vastaanottovaiheen oman seuraavan puheenvuoron miettimiseen. Emme päästä irti aiemmasta vaan teemme selväksi nuoremmille, että näin meillä on aina tehty ja tämän asian muuttaminen on turhuutta.

Näin kasvu tyrehtyy – niin meillä kuin nuoremmillakin. Poljemme kasvun siemenen päälle kovan pintakerroksen, josta ei pääse läpi ennen kuin me väistymme. Eihän elämää näin ole kait tarkoitettu poljettavaksi, eihän? Annammehan tilaa nuoremmille, annammehan tilaa uusille tavoille ja käytännöille. Ei meissä varttuneimmissa kuitenkaan sellainen erityinen viisaus asu, jolla ei olisi varaa kehittyä ja jatkaa kasvuaan. Mistäpä me uutta kasvuravinnetta parhaiten saamme kuin meitä nuoremmista – jopa lapsista. Ja jatkamme kasvun ihmettä läpi elämän.

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.