Pysähdy hetkeksi: Kuolleen päiväkirja

SAMSUNG CSC

Kirjoitan ammatikseni kuolleista ihmisistä. Miltä tuntuisi kirjoittaa ihmisestä, jota et ole koskaan tavannut ja vain sen perusteella, mitä toiset kertovat hänestä? Kysyisitkö mieluimmin vainajalta itseltään? Mutta eiväthän kuolleet puhu vai puhuvatko?

Koko kristinuskohan perustuu tarinaan siitä, että kuolleet puhuvat sittenkin!

Työni on välillä aika absurdi, sillä yleisesti ajatellaan, että ihmistä on vaikea tuntea. Monet pitkän elämänkaaren saavuttaneet joutuvat toteamaan, etteivät vieläkään tunne itseään. Silti minun pitäisi kertoa millainen vainaja oli vain sen perusteella, miten muut tunsivat hänet. Saan ikään kuin toisen käden tietoa, en sitä, miten vainaja itse tunsi ja koki itsensä. Paavali mainitsee, että kuoleman jälkeen hän tuntee itsensä ja Jumalansa läpikotaisin. Ehkä siis sittenkin kannattaisi kysyä kuolleelta itseltään.

Tuskin häntä kuitenkaan kiinnostaisi palata elävän kirjoihin muistelemaan maanpäällistä elämäänsä. Elämään, jota aivokapasiteetin kautta tarkasteltuna käytämme vain pientä murto-osaa. Jospa se hyvä itsetuntemus siellä perillä johtuukin siitä, että aivokapasiteetti on yli 100-prosenttisesti käytössä. Tosin tuon Raamatun kirjailijan mukaan se johtuu siitä, että hän saa katsoa Vapahtajaa suoraan kasvoista kasvoihin.

Saan työstäni enimmäkseen hyvää palautetta. Puheitani vainajan elämästä pidetään loogisina niin, että niistä saa selkeän kuvan hänen elämästään. Kerran vainajan puoliso sanoi minulle, että kerroit puolisostani aivan niin, kuin olisit tuntenut hänet.

Kuolleista kirjoittaminen on mukavaa. Se haastaa löytämään oikeat sanat.

Tapaan monenlaisia ihmisiä. On niitä, jotka kertovat vuolaasti rakkaansa elämästä ja niitä, jotka eivät osaa kertoa kovinkaan paljon. Sitten on niitä, jotka täräyttävät oitis: ”Hän oli täysi alkoholisti, ei hänestä mihinkään ollut” ja myös niitä, jotka salaavat ja viimeiseen asti peittelevät jotain hävettävää asiaa, jonka eivät haluaisi tulevan ilmi. Jos he uskaltautuvat sitten kertomaan jotain odottamatonta, saattaa tulla perään tokaisu: ”Tätähän ei sitten kerrota muistopuheessa”.

Silloin minusta tuntuu kuin työtäni ei arvostettaisi. Etteikö muka papilla ole riittävää arviointikykyä siihen, mitä puhua julkisesti omaisesta. Työni ei ole levittää ja tai mustamaalata ihmisiä, ei todellakaan.

Mutta mistä tietää, puhuvatko ihmiset totta? Kuinka hyvin he kykenevät kasaamaan itsensä ja kertomaan raskaasta menetyksestään kaiken sen paperityön keskellä, mitä hautajaisiin liittyy, ja usein vielä täysin tuntemattomalle henkilölle noin 45 minuutissa.

Hyvin. Vieläpä niin hyvin, että eivät itsekään oikein tajua sitä. Joskus he tulevat muistopuheen jälkeen juttelemaan ja ihmettelevät, että kuinka oikein osasit kirjoittaa läheisestäni niin osuvasti, vaikka minulla jäi siitä tapaamisestamme sellainen tunne, että en osannut kertoa oikein mitään hyödyllistä.

Kuolleet puhuivat.

”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.”  I. Kor. 13:12

Tero Kuparinen

Kirjoittaja on Akaan seurakunnan kappalainen

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.