Konhon kartano vei juustoja jopa Iso-Britanniaan – punaiset ampuivat isännän ja täyttivät talon varastetuilla tavaroilla

Konhon kartano 1800-luvun loppupuolella.

Konhon kartano elää vain aikalaisten tarinoissa ja valokuvina. Elämä Konhossa oli taruakin ihmeellisempää, ylellistä, tarkkaa ja omavaraista. Monen isännöimä paikka ehti palvella punaiseen Suomeen uskoviakin.

Kartano muodostettiin 1590-luvulla viidestä tilasta, jotka sata vuotta myöhemmin koottiin säteriratsutilaksi. Varuskirjuri Jaakkima Perttelinpoika osti Konhon kylästä vuoden 1590 tienoilla kolme taloa ja saatuaan kuningas Juhana III:lta 5.7.1591 verovapauden ja rakennutti Konhon kartanon, jota pitivät hänen sukulaisensa vuoteen 1645 saakka. Silloin se siirtyi palkkatilaksi läänin kirjanpitäjälle Matti Tolpolle.

Vuosina 1665–1709 kartanoa isännöi Tolpon aateloitu poika Martti Löschiöld, joka oli Sääksmäen tuomiokunnan tuomari. Kartanosta ei 1700-luvulla ole kirjattu yhtään torppaa, mutta 1800-luvulla niitä oli neljä.

Kartanon loistosta on jäljellä enää kivijalka.

Vuosina 1761–1807 kartanoa isännöi maanmittari Gabriel Barck, hänen jälkeensä luutnantti Klas Henrik von Quanten, sitten Juha Pietolan suku ja vuosina 1846–1873 Karl August Granfelt.

Vuosina 1874–1897 Konhon kartanon omisti Viialan kartanon omistaja Viktor Emil Krusberg. Hän vuokrasi sen vuonna 1888 Mustialan maamieskoulun käyneelle Alexander Ollenbergille. Urjalasta muuttaneeseen Ollenbergin perheeseen kuuluivat vaimo Emma sekä lapset Laina ja Linda. Heille syntyi myös poika, mutta tämä kuoli jo pienenä.

Alexander Ollenberg.

Oltuaan Konhossa vuokralla yhdeksän vuotta Ollenberg osti kartanon itselleen.

Isännyys siirtyi nuorelle parille

Ollenbergien jälkeen kartanon isäntäparina tunnettujen Urho ja Linda Santin tyttärentytär Asta Santti kertoo, että suvun perimätiedon mukaan meijerikoulusta valmistunut kartanonrouva Emma Ollenberg oli hyvä ja tarkka taloudenpidossa sekä tiukka lasten käytöksen valvonnassa.

– Kun tultiin saliin, piti kynnyksellä pysähtyä ja niiata, muuten sisääntulo meni uusiksi. Emma-rouva lähetti tyttäret Metsäkansan kouluun kartanon reellä, johon olisi varmaan mahtunut muitakin lapsia, mutta ei se passannut hänelle. Koulun välitunneilla kartanon tyttäret olivat opettajan luona, kun muut koululaiset telmivät pihalla, Asta Santti muistelee äitinsä kertoneen tietojaan kartanon tarinasta.

Santin isoisästä, agronomi Urho Santista, tuli kartanon isäntä vuonna 1917, kun kartanon omistusoikeus siirtyi Ollenbergien Linda-tyttärelle ja tämän kanssa viittä vuotta aikaisemmin avioituneelle Santille. Linda ja Urho saivat kolme lasta, Inkerin, Marjatan ja Sakarin, joista Marjatta on Asta Santin äiti.

Kartanon päärakennuksena oli vuonna 1820 rakennettu, alun perin yksikerroksinen, mansardikattoinen, keltaiseksi rapattu rakennus.  K.A. Granfeltin aikana (1846–1873) siihen oli lisätty vilpola eli veranta. Myöhemmin, ilmeisesti 1900-luvun vaihteen tienoilla, kartanoon rakennettiin kapea yläkerta. Pieniä remontteja tehtiin myös Aleksander Ollenbergin isännyyden aikana. Tästä rakennuksesta on jäljellä vain kivijalka ja muutama valokuva.

Inkeri, Marjatta ja Sakari Santti.

Omavarainen kartano oli juustojen viejä

Konhon kartanosta ja sen alueelta löytyi lähes kaikki mitä kotitaloudessa tarvittiin. Kartanoalueella oli suuri 1830-luvulla rakennettu kivinavetta, johon mahtui sata lehmää ja kahdeksan hevosta. Sen tiilisessä siipirakennuksessa oli sikala ja kanala. Navettarakennuksesta muistuttaa siitäkin enää vain kivijalka.

Jo Ollenbergien saapumisesta alkaen kartanolla oli leipomo ja oma meijeri, jossa valmistettuja juustoja vietiin aina Isoon-Britanniaan asti. Lampaitakin kartanolla oli.

– Mitä minä olen ymmärtänyt, eivät ne saviset pellot ja huonot metsät kuitenkaan olleet suuria tulolähteitä. Kyllä se paras tuotto tuli eläimistä, sanoo Asta Santti.

Ylempänä tontilla olivat paja ja viljankuivaamorakennus. Talouskeskus sijaitsi viljelysten keskellä, ja rannassa oli iso venelaituri ja sauna. Elettiin yhteisöllistä elämää, yhdessä tehtiin ja oltiin. Muonamiehille, rengeille ja piioille oli kaikille omat rakennuksensa.

Konhon navettarakennuksen kiviseinät ovat vielä pystyssä.

Urho Santti ja Linda Ollenberg vihittiin 11.7.1912, ja viisi vuotta myöhemmin heistä tuli kartanon omistajia. Rakennuksessa oli yhteensä 11 asuinhuonetta. Sisäänkäynti oli julkisivun keskellä.

Kansalaissota koitui kartanonisännän surmaksi

Kansalaissodan aikaan Konhon kartano joutui Metsäkansaan muualta tulleiden punaisten haltuun. Heidän vankejaan pidettiin pakarirakennuksessa. Kartanon isäntä Aleksander Ollenberg vangittiin ja häntä lähdettiin viemään pois kartanosta. Mieli muuttui matkalla, ja Ollenberg ammuttiin oman kartanonsa maille.

Konhoon punaiset kokosivat myös Metsäkansan taloista ryöstämiään tavaroita ja eläimiä. Sieltä ne kuljetettiin Luopioinen-laivalla Viialaan ja edelleen junalla Hämeenlinnaan.

Talvella Viialaan johti jäätie, jota punaiset käyttivät kuljettaessaan niin ihmisiä kuin ruokatarvikkeita ja aseitakin.

Evakot asuttivat Konhon

Asta Santin isovanhempien Urhon ja Lindan jälkeen Konhon kartanon omistivat Kalle Hakala ja hänen perillisensä. Kartanon pitäminen ei ilmeisesti ollut kannattavaa, sillä he myivät kartanon Yhtyneille Paperitehtaille vuonna 1940.

Toisen maailmansodan jälkeen Metsäkansaan tuli runsaasti evakkoja Karjalan kannakselta Muolaasta. Syntyi viitisentoista asutustilaa, kun Yhtyneet Paperitehtaat myi heille 41 hehtaaria Konhon kartanon maita. Varsinainen kartanoalue jaettiin puoliksi siten, että tyhjä kartanorakennus ja navetta jäivät toiselle ja muut rakennukset toiselle puolelle.

Kartanon vilja-aitta on nykyisin majoituskatössä. Aittaa remontoidaan parhaillaan.

Paavo Luukan ja hänen sisarensa, Toijalassa elämäntyönsä tehneen luokanopettajan Sisko Holkerin, isä Sulo Luukka sai puolet kartanon pihapiiristä.

– Itse kartanorakennuksen puolen sai setäni Arvo Luukka. Minulla on sellainen käsitys, että vanha kartanorakennus purettiin pian siksi, että kaikesta oli pulaa. Olen ymmärtänyt, että siitä saatiin rakennustarpeita siirtolaisten asuntoihin ja taloihin, kertoo Paavo Luukka.

Tarina ei kerro, missä kartanon irtaimisto on. Pihan kalustovajassa olleet monet komeat kiesit annettiin karjalaisille.

Ammin talo on tallella

Sodan jälkeen pihapiirin mansardikattoinen, ristipäätyinen huvilarakennus, joka on rakennettu vuosina 1917–18, oli leskeksi jääneen kartanon vanhan emännän Emman asuntona. Rakennusta kutsuttiin Ammin taloksi. Myöhempinä vuosina se toimi myös piikojen asuntona.

Ammin talo on nykyisin Paavo ja Inke Luukan omistuksessa.

Ammin talo on yhä pystyssä, ja nykyisin sen omistavat Paavo ja Inke Luukka. Se on kaksikerroksinen, keltaiseksi maalattu rakennus, jossa on kuusi asuinhuonetta ja kaksi keittötä sekä kuisti järven puolella.

Rakennuksen yläpuolella rinteessä on punainen, entinen vilja-aitta, joka on nykyisin vieraskäytössä.

Värikuvat on ottanut Liisa Ahokas, ja vanhat valokuvat ovat Asta Santin suvun albumeista.

Inke Luukka Ammin talon kuistilla.

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.