Pääkirjoitus: Kuka nyt laulaa Satumaa-tangon?

Laulaja Reijo Taipale on poissa. Hän teki yli 50-vuotisella urallaan Unto Monosen Satumaa-tangosta lähes kansallislaulun. Satumaa sopii yhtä aikaa virsikirjaan ja työväen lauluvihkoon. Se kaikuu juhannusyönä mökkirannoilla kilpaa kuikan huudon kanssa ja kajahtaa ilmoille autosta siitä nousevien nuorten kiiruhtaessa huoltoasemalle. Reijo Taipale lauloi Satumaan Suomen kansan sydämiin.

Suomi on monella tavalla satumaa – ihme. Köyhästä suuriruhtinaskunnasta kasvoi työtä tehden ja oma paikka oivaltaen kansallisvaltio, joka ymmärsi 1917 oikean hetken tullen ottaa komennon omiin käsiinsä. J. V. Snellmanin oppi – Suomesta ei saa kuulua mitään, ei hyvää eikä huonoa – ymmärrettiin vahvuudeksi, kun toinen suuriruhtinaskunta Puola kapinoi.

Sekasortoisen sisällissodan jälkeen tasavalta nousi jaloilleen K. J. Ståhlbergin tasavaltalaisen perustuslain turvin ja vaikka demokratia ennen toista maailmansotaa täällä venyi ja paukkui, tasavaltalainen valtiomuoto säilytettiin ja sotaan ajautui yhtenäinen kansa. Satumaata lähti Karjalan kannakselle samaan monttuun puolustamaan niin sorvari kuin porvarikin.

Itsenäisyys säilyi, kun Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin huomasi, että suomalaiset pistävät hanttiin kaikessa ja viimeiseen asti, joten miehittämisestä olisi tullut miehittäjälle painajaismainen olotila. Sodan jälkeen satumaassa lähdettiin kulkemaan Snellmanin opit sisäistäneiden J. K. Paasikiven ja Urho Kekkosen linjalla niin visusti, että kaikki eivät uskalla siltä vieläkään poiketa.

Onhan se melkoinen ihme, että tässä porskuttaa yli 100-vuotias tasavalta, jonka kansalaiset samaistuvat Satumaa-tangoon. No, tämä satumaa ei ole aavan meren tuolla puolen, vaan tässä ja nyt.

Onko Satumaa-tango sittenkin Suomen ja suomalaisten selviytymisstrategia? Jokaisessa kodissa tiedetään, että kasvu hyvinvointivaltioksi ei ole tapahtunut yhtäkkiä eikä ruusuilla tanssien. Varsinkin sodan jälkeen kansakunnalta on vaadittu hirvittävästi, kun sotakorvauksia maksettiin ja jälleenrakennus käynnistettiin. Tällaisessa raossa oli pakko unelmoida paremmasta tulevaisuudesta.

Satumaa on parhaimmillaan suomalaisen kodin keittiössä, jonne joron jäljilläkin ollut hulttiopoika tai aviomies uskaltaa palata. Keittiössä ratkaistaan riidat ja keittiössä myös kaikesta sovitaan. Keittiössä luetaan edelleenkin läksyt, mutta siellä myös kokataan viimeisimmät ruokametkut. Keittiöstä lähdetään juhlimaan ja sinne palataan myöhemmin yöpalalle. Keittiössä unelmoidaan ja siellä myös itketään surun kohdatessa. Keittiössä on kaikilla yksi ääni, paitsi äidillä, joka viime kädessä päättää kaikesta.

Reijo Taipale oli supisuomalainen mies. Hän oli yksi tämän maan jälleenrakentajista. Hän oli mies, johon kuka tahansa mies saattoi samaistua. Hän loi omalla työllään huikean uransa. Hän lauloi satoja lauluja, mutta Satumaa-tango oli hänen ikoninsa. Tangoa kuunnellessa saa unelmoida ja toivoa, rakastuakin. Haluamme aina jotakin, ja tiedämme useimmiten, miten toiveemme toteutuvat. Täällä ei pärjätä toista polkien, vaan yhdessä pesää rakentaen. Itsekkyydestä kumpuaa vain viha. Siksi on otettava vakavasti tiedot yksinäisyyden ja eriarvoisuuden lisääntymisestä. Eikä meillä ole varaa jättää yhtään nuorta kouluttamattakaan.

Ei ole ollenkaan se ja sama, kuka jatkossa laulaa Satumaa-tangon. Vai pitäisikö meidän kaikkien opetella se, jotta osaisimme elää ihmisiksi.

 

 

 

Kommentit (3)

  1. tapanipohjola

    Juha Kosonen on kirjoituksessaan löytänyt suomalaisuuden syvimmät tunnot,minäkin 40 luvulla syntynyt olen nähnyt ja kuullut kuinka Reijo Taipale ja moni muu on lauluillaan mennyt ainakin meidän suurten ikäluokkien sydämmiin.Jaksoi taas maanantaisin jatkaa tämän maan rakentamista.hän loi toivoa.Suomi on hieno maa!

  2. jukkasaari1

    Hei!
    Hyvin lausuvat Kosonen ja kommentoijat. Juhan osuvat sanat kunnioittavat edesmennyttä laulajaa ja miten kultturin kautta voi tulkita suomalaisten yhteistä saavutusta, vapaata ja onnellista yhteiskuntaa. Sitä kannattaa edelleen yksissä tuumin rakentaa.
    Arvaanpa, että Akaan Seudun pääkirjoituksessa vihjaistaan myös yhteishengen tarvetta omalla paikkakunnallamme Akaassa. Mukailen historiallista sanontaa niin, että lähimmästä ei jätetä – Ja yhdessä olemme vahvempia!
    Kuvisopettajana minua kiinnostaa myös kuva: hieno valinta, jossa punasävyinen vesi kertoo kotikaupungistamme vesistön äärellä; mutta myös auringonlaskun koskettavalla symboliikalla edelleen kunnioittaa elämän kauneutta ja sen kiertokulkua sinänsä sekä erityisen yksilön maallisen elämän päättymistä.
    Uudet sukupolvet tulevat ja antavat arvoa edellisille polvelle teoillaan.
    Jukkis Saari

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?