Yli 50 vuotta vanhat luokkalehdet paljastavat Rasin opettajien opetustavat – kansakoulun kokemukset ratkaisivat Ertta Juseliuksen ammatinvalinnan

Viiala-Seura on saanut meklari Jukka Pulakalta lahjoituksena vanhoja luokkalehtiä, jotka sisältävät koululaisten käsin kirjoittamia ja kuvittamia tarinoita. Lehdet olivat vuosia huutokauppahuoneen konttorin hyllyllä.

– En enää muista, mistä ne ovat meille tulleet, mutta varmaankin jonkin viialalaisen kuolinpesän tai tavaraerän mukana, Pulakka kertoo.

Nimet tarinoiden lopussa paljastavat, että Satukontti 1 ja Satukontti 2 -nimisten lehtien tekijät ovat Rasin koulun viidennen luokan oppilaita lukuvuodelta 1962–63.

Tarinoita ovat kirjoittaneet Ertta Juselius, Aila Järvinen, MarjaLeena Helminen, Sirkka Sihvonen, Seija Haapalehto, Irma Mäkinen, Tauno Ilomäki, Kyllikki Kolehmainen, Ismo Lumpiola ja Eija Suopanki.

 

Rasin koulun oppilaat kirjoittivat tarinoita Satukonttiin 1960-luvun alussa. Kansikuvan on piirtänyt Ertta Juselius.

Huonoa käsialaa ei katseltu

Kun eläkkeellä oleva kotitalousopettaja Ertta Juselius selaa noin 55 vuotta vanhoja kirjoitusarkkeja kotonaan Toijalassa, kiinnittää hän ensimmäisenä huomiota kirjoitusten siistiin käsialaan.

– Opettajamme Enni Herkkola ei katsellut huonoa käsialaa, Juselius huomauttaa.

Huolellinen käsiala oli opittu jo ensimmäisellä ja toisella luokalla Hilja Valosen tunneilla.

– Jos kotitehtävät oli tehty huonolla käsialalla, hän sanoi, että jää tekemään ne uudelleen koulun jälkeen. Eikä siinä kyselty miksi. Valonen oli hyvin lempeä mutta vaativa opettaja. Kaikki sen ajan opettajat olivat peruskansankynttilöitä, Juselius toteaa.

Ertta Juselius on ollut 11- tai 12-vuotias, kun hän on kirjoittanut Satukonttiin tarinat hiiriperheestä, karhujen uintiretkestä ja leirikasteesta, joka syntyi omien leirikokemusten pohjalta. Juselius on myös piirtänyt Satukontti 1:n hiiriaiheisen kansikuvan.

Ertta Juselius muistaa, kuinka opettaja kiinnitti oppilaiden kirjoitukset luokan takaseinälle.

Harjoittelu tekee mestarin

Juseliuksen mukaan koululehtien piirustuksissa näkyy kuvaamataidon opettajan Eero Kökön tapa opettaa.

– Hän sai meidät kaikki piirtämään. Hänellä oli lähtökohtana, että kukaan ei saa sanoa, ettei osaa. Niin kauan harjoiteltiin, että osattiin.

Ertta Juselius muistaa, kuinka opettaja kiinnitti nastoilla kirjoitusarkit luokan takaseinälle ja oppilaat saivat kertoa omista kirjoituksistaan. Molemmat Satukontit ovat ainutlaatuisia kappaleita, eikä niitä ollut kotiin jaettavaksi.

– Ei kopiointia ajateltukaan. Vanhemmat hoitivat kotona kotijutut ja opettajat hoitivat koulussa omat juttunsa. Jos vanhemmat ja opettajat joskus kävivät keskustelua, siitä ei puhuttu oppilaalle. Esimerkiksi minä näin kerran äitini keskustelevan opettajani kanssa, mutta kumpikaan ei puhunut siitä minulle, eikä käynyt mielessäkään, että olisin kysynyt, mistä te puhuitte.

Ertta Juselius oli 11- tai 12-vuotias, kun hän kirjoitti ja kuvitti tarinan karhujen uintiretkestä.

Oma pulpetti oli turvallinen

Ertta Juseliuksen lapsuudenkoti sijaitsi Oopakassa. Rasin koulun hän aloitti vuonna 1957. Samaa koulua oli käynyt myös hänen isänsä Rauni Juselius (s. 1911).

– Kovin mielelläni menin aina kouluun. Sen takia minusta varmaan tulikin opettaja, koska koulussa oli mukavaa, Juselius toteaa.

Juseliuksen mukaan luokka oli kiltti ja käyttäytyi nätisti.

– Kaikki oppilaat tulivat lähialueilta ja opettaja tunsi perheet. Jos joku oppilaista teki jotain kiellettyä, opettaja saattoi pysäyttää äidin tai isän, kun nämä kulkivat koulun ohi kauppaan. Siinä sitten neuvoteltiin, ja sen jälkeen oltiin taas nätisti.

Yksi rakkaista asioista koulussa oli oma pulpetti, jonka opettaja tarkasti lauantaisin.

– Kun jälkeenpäin ajattelee, se oli turvallista, kun oli oma pulpetti. Nyt oppilaat voivat olla vaikka lattialla ilman omaa paikkaa. Onko se hyvä ollenkaan? Mitäs sitten, kun mennään ammattiopintoihin, yliopistoon ja työelämään? Maataanko sielläkin lattialla? Missä vaiheessa noustaan kalusteille? Juselius ihmettelee.

Oman oppikoulun odotusta

Juseliuksen luokkakavereista muutamat lähtivät kansakoulun neljännen luokan jälkeen oppikouluun Toijalaan. Ertta jatkoi vielä vuoden Enni Herkkolan opissa Rasilla ja odotti oman oppikoulun valmistumista Viialaan. Kouluun pyrittiin kaksipäiväisillä pääsykokeilla.

Juseliuksen luokanvalvojana oppikoulussa oli ruotsin opettaja Raimo Myllylä, joka antoi arvokkaita neuvoja myös ammatinvalintaan.

– Hän toi luokkaan paksun ammatinvalintaoppaan, jossa oli silkkipaperilehtiä. Kirjan lopussa oli taulukko, jossa oli esimerkiksi kuvaamataidon, käsityön tai kotitalouden opettajaksi valmistuneet ja töihin menneet. Hän kehotti meitä katsomaan sieltä, mikä ala työllistää. Ei hölmöläinenkään lähde opiskelemaan alaa, jossa on jo valmiiksi ihmisiä odottamassa kotona työpaikkaa. Miksi näin ei tehdä tänä päivänä? Juselius miettii.

Ertta Juselius on tehnyt työuransa kotitalousopettajana. Kun Juselius pitää kotona leipomuspäivän, tuloksena on sen seitsemää sorttia.

Hyvä opettaja on punainen lanka

Juselius tiesi jo kansakoulussa haluavansa opettajaksi. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Viialasta hän jatkoi Jyväskylään kotitalousopettajaopintoihin. Pisimmän työuran hän teki Anna Tapion koulussa Pälkäneen Aitoossa. Eläkkeelle hän jäi vuonna 2014.

Juselius arvelee hyvien opettajien olevan hänen oman elämänsä punainen lanka. Juseliuksen mukaan hyvä opettaja on tarkkasilmäinen ja -korvainen, suvaitsevainen mutta myös vaativa.

– Se on hyvän opettajan merkki, että tekee itsensä tarpeettomaksi.

Koulupolun alkutaipaleen kansankynttilöiden lisäksi Juseliuksen elämässä hyviä opettajia ovat olleet ravitsemustieteen lehtori Saara Kivioja ja Valkeakoski-opistossa kieliä opettava Tiina Viholainen. Juselius opiskelee kansalaisopistossa saksaa.

– Minulle kävi hyvä tuuri, kun sain vielä tällä iällä elämääni hyvän opettajan, Juselius sanoo.

Viiala-Seuran saaman lahjoituksen joukossa olivat myös nämä lehdet. Jos tiedät lehtien alkuperän, ota yhteyttä Akaan Seudun toimitukseen.

 

Satukontin kirjoituksia

Hiirolassa

Kauan, kauan sitten, asui kaukana täältä hauska hiiriperhe. He olivat ahkeria tekemään työtä. He hankkivat itselleen ruokaa. Juusto oli heille mieluisaa ruokaa. Sitä ne saivat Repo Mikon kellarista. Repo oli kovin vihainen. Se tuumiskeli: ”Mikä kumma siinä on syynä, että minun juustoni on aina viety pois”. Repo lakkasi ostamasta juustoa. Se osti kauraryynejä. Mutta hiiret ajattelivat: ”Sen kun vain, kyllä meille kauraryynitkin kelpaa.” Hiiristä tuli yhä lihavampia.

Sillon Repo vimmaistui. Se ärjäisi kovalla äänellä: ”Senkin lurjukset.” Hiiret pelästyivät pahanpäiväisesti. Nyt hauska hiiriperhe muuttui ikäväksi hiiriperheeksi. Ja sen takia ukonilmakin on aina kesällä hirvittävä. Kun Repo Mikko karjaisi niin kovasti. Mutta kuitenkin kaikki loppui hyvin.

 Ertta Juselius

Ertta Juseliuksen tarina hiiriperheestä.

 

Vekkari teki tyhmyyksiä

Olipa kerran vekkarikello. Se alkoi yht´äkkiä soida. Se soi ja soi eikä lakannut ollenkaan. Matti tuli sisälle ja koitti sitä pysähtymään. Sitten vekkari lähti liikkeelle. Viereinen sänky oli helppo ylittää. Ihmeellisintä oli se, että vekkari alkoi puhua. Sitten se loikki vaarin luo. Siellä se sanoi: Minä lähden pois ja löi vaaria päähän. Pörräsi ja meni pois naapuria kohtia. Eikä muuta tehnyt kuin pörräsi. Naapurissa se huusi: Emäntä hoi! ja löi tätäkin päähän kirveellä. Vekkari oli juuri ottamaisillaan rahaa kun sitä kolautettiin vasaralla säpäleiksi. Paljon se ehti tehdä mutta paljon sai itsekin kokea. Ei tämä pitkä ole eikä ollut tämän vekkarin elämäkään pitkä.

Ismo Lumpiola

Ismo Lumpiolan kirjoitus herätyskellosta.

 

Pikku Maijan tynnyrimökki

Noin 60 vuotta sitten asui Maija-niminen tyttö vanhassa puutynnyrissä tien vieressä olevassa ojassa. Maijan isä ja äiti olivat kuolleet Maijan ollessa kuuden vuoden ikäinen. Siitä lähtien hän oli joutunut asumaan yksin ja hankkimaan itse ruokansa. Hän söi kesäisin marjoja ja talvisin hän kävi kerjäämässä taloista itselleen ruokaa.

Maija-tyttö oli hyvin ahkera ja reipas. Talvisin hän kutoi tumppuja ja sukkia ja kesäisin hän poimi marjoja ja sieniä ja myi niitä ihmisille. Puutynnyrissä asuessaan kului vuosia toisensa perään.

Eräänä talvena hän sairastui vaikeasti eikä hän päässyt liikkumaan. Kului päiviä, eräs metsämies kulki tynnyrin ohi ja huomasi tytön tynnyrissä ja kysyi, mitä hän teki siellä. Silloin Maija sanoi, että hän asui siellä. Silloin mies alkoi ihmetellä suuresti tyttöä.

Mies kysyi, tulisiko Maija hänen mukaansa. Hän sanoi, ettei hän voi liikkua. Metsämies otti hänet syliinsä ja vei hänet kotiinsa.

Metsämiehen eukko syötti Maijaa ja hoiti häntä. Siinä talossa hän asui elämänsä loppuun asti eikä mennyt enää puutynnyriin ikinä. Sen pituinen se.

Tauno Ilomäki

Tauno Ilomäen tarina Pikku Maijan tynnyrimökistä.

 

 

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.