Pääkirjoitus: Yksinäisyys ei ole etuoikeus

Lasten syrjäytymisen ehkäisemiseksi kerätään parasta aikaa rahaa televisiokampanjalla. Mainoksessa pukukopissa yhdellä paikalla on vain maila ja toiset juttelevat ympärillä iloisesti. Kukaan ei edes huomaa, että yksi heistä on poissa.

Aamulehdessä 17. helmikuuta opettaja Tiina Keskinen kertoo koulukiusaamisesta koskettavasti kolumnissaan Missä on empatia? Aina ei edes huomaa, milloin kiusataan. Kiusaajat ovat fiksuja, menestyjiä, joiden mielestä luokkakaveri ei ansaitse heidän seuraansa.

Partioleirillä 1970-luvulla kuului yhdestä teltasta hiljaista nyyhkettä. Pimenevässä illassa nyyhke oli ainut ääni ja kuului sattumalta ohi kulkeneen johtajan korviin. Kaveri oli jätetty yksin, koska hän ei osannut tai halunnut pelata korttia. Korttisakki oli hiipinyt rantaan valon ääreen äänen kantamattomiin.

Lasten yksinäisyys ei ole uusi asia. Ei siitä niin kauan ole, kun osalta lapsista kiellettiin lapsuus kokonaan. Oli lähdettävä töihin. Leikkimisestä ei voinut puhuakaan, kun piti mennä paimeneen, hoitaa pikkusisaria tai laittaa vain perunat kiehumaan hieman ennen vanhempien kotiintuloa.

Sota pakotti naiset ja lapsetkin töihin, koska miehet olivat rintamalla. Karjalaiset lapset joutuivat lähtemään asuinsijoiltaan, joita nyt muistellaan kotiseuturetkillä. On ihme, että sodan kokeneista lapsista kasvoi yhteiskunnan rakentajia, jotka traumoistaan huolimatta tekivät Suomesta hyvinvointivaltion. Tämä kaikki tehtiin siinä puutteessa ja kurjuudessa, missä heidän vanhempansa parsivat maata kasaan sodan raunioista.

Eikö mitään opittu? Jos lapsi on yksin, hänellä ei ole lapsuutta.

Jos lapsi on yksin, aika moni asia on pielessä. Mikä meistä on tehnyt niin kiireisiä, että emme ehdi katsoa ympärillemme? Eikö juuri meidän, sivistyneiden ihmisten, pitäisi huolehtia toinen toisistamme. Suomi on edelleen niin pieni yhteisö, että huolehtijaksi joutavat naapuritkin, jos omat vanhemmat eivät ehdi.

Entä missä kasvaa koululaisia, jotka osaavat pienestä pitäen hylkäämisen taidon? Tiina Keskinen kertoi kolumnissaan, että hänen luokassaan oli menossa operaatio, jossa yhdestä oppilaasta tehdään epähenkilö. Miten tämä on mahdollista? Joko aikuiset eivät näe tai eivät halua nähdä. Minkälaisista kodeista kiusaajat tulevat?

Kasvatuksesta on vaarallista puhua, varsinkaan jos ei ole kasvatuksen ammattilainen. Äitiys ja isyys eivät riitä ammattilaisuuteen. Täytyy olla pätevyyksiä myös. Akaalainen Raija-Liisa Viitanen, joka nykyisin asuu talvet Espanjassa, touhusi 1990-luvulla Toijalan Rautalassa lasten ja nuorten kanssa. Hän ei kysellyt, hän toimi. Jotakin oli varmasti pielessä silloin, kun lapsi oli jouluaattona vähissä vaatteissa yksin ulkona.

Puuttuuko meiltä empatia? Lapsi ei ole koskaan syyllistynyt mihinkään niin pahaan, ettei hänen ongelmiinsa voisi puuttua. Lapsen kaikki asiat ovat selvitettävissä. Yksinäisyys ei ole etuoikeus, sitä ei pitäisi olla edes olemassa. Olemme yhteiskuntana aika huteralla pohjalla, jos emme pysty suojelemaan joka ainoaa lastamme. Emmekö ole kansana empaattisia?

Tulevissa vaaleissa pitäisi keskustella voimakkaasti vaarasta, että Suomi on jakaantumassa menestyjiin ja menettäjiin. Myös menestyjien lapset voivat olla yksinäisiä, joten eiköhän sittenkin pyritä yhteiskuntaan, jossa jokaisella on arvokas paikkansa.

Ei lapsen huomioiminen niin vaikeaa ole. Aluksi voi vaikka vilkuttaa. Ja mikä parhainta, aina saa vastauksen.

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.