Matti Junturan viha kilpaurheilua kohtaan tuntui fyysisenä kipuna – 207-senttinen maajoukkuetorni nautti lentopallon estetiikasta ja piti tunteensa piilossa

Matti Juntura oli 1980- ja 1990-luvun vaihteessa yksi Suomen kovimpia lentopalloilijoita. Vuodet 1987–94 hän pelasi kuopiolaisessa KuPS-Volleyssa ja voitti neljä SM-kultaa ja kaksi pronssia. Suomen maajoukkueessa Juntura pelasi vuosina 1984–93 yhteensä 186 ottelua.

Muistot pelikavereista ovat myönteisiä.

– Aina on mukava tavata sitä porukkaa, kenen kanssa on viettänyt paljon aikaa pelikentillä, bussissa ja harjoitussaleilla, Juntura sanoo.

Menestyskaudet olivat hänelle kuitenkin vain yksi osa nuoruutta.

– En pitänyt sitä elämää suurempana tehtävänä. Ehkä koin sen työksi, jota tein ja josta maksettiin palkkaa. Kun työ oli tehty, se oli tehty.

Juntura lopetti, kun polvien elinkaari tuli loppuun.

– Se oli yksi syy, mies sanoo.

Mitta täyttyi maajoukkueessa

Muitakin syitä uran lopettamiselle oli. Niitä Matti Juntura kaivaa esiin vähitellen mutta lopulta sen verran syvältä, että yllättyy itsekin.

– Olen miettinyt monta kertaa vuosien varrella ja varsinkin myöhemmällä iällä, miksi ylipäänsä pelasin lentopalloa. Olin hyvä kilpailija, ja jotenkin voittaminen oli kaikki kaikessa, mutta en koskaan kokenut suurena meriittinä sitä, tuliko mestaruuksia vai ei.

Juntura arvelee rakastaneensa lajia ja sen estetiikkaa niin paljon, että yritti tehdä oman työnsä mahdollisimman hyvin.

– Se on kaunis laji, ja sen takia minä sitä pelasinkin. Minulle henkinen taso oli tärkeämpi kuin fyysinen taso.

Kilpailutilanteissa yksi Suomen kaikkien aikojen lentopalloilijoista koki olevansa epämukavuusalueella.

– Pidin taukoja maajoukkueesta, koska tuli mitta täyteen sitä urheilullisuutta ja kilpailullisuutta, mikä huippu-urheiluun sisältyy, hän kertoo.

Matti Junturan mukaan hänen aktiiviaikoinaan tällaisista asioista ei voinut puhua sen enempää valmentajien kuin joukkuekavereidenkaan kanssa.

– Silloin harjoiteltiin ja lyötiin palloa.  Ei silloin tunteista puhuttu. Se oli mahdotonta, Juntura sanoo.

Toimintaympäristö on aggressiivinen

Nuorena miehenä Matti Juntura ei tuntenut itsekään itseään niin hyvin, että olisi voinut keskustella kokemuksistaan ja arvoistaan.

– Kilpailuaspekti oli niin voimakkaasti mukana, että olisi ollut vaikea asettua ulkopuolisen asemaan katsomaan itseään siinä tilanteessa, missä olin, hän sanoo.

Iän myötä Junturan itsetuntemus on lisääntynyt.

– Olen saanut siihen oppia ja valmennusta. Olen myös tunnistanut sen, että kilpaurheilu on aika vaikea tilanne meikäläisen kaltaisille henkilöille, jotka ovat introverttejä ja haluavat ylläpitää kauneusarvoja ja nauttia, Juntura pohtii.

Lähtökohtaisesti tilanne ja ympäristö, jossa kilpaurheilussa toimitaan, on Junturan mukaan aika vihamielinen ja aggressiivinen. Myöhemmin hän on päässyt kertomaan ääneen senkin, että hänelle viha oli päällimmäinen tunne etenkin kovissa peleissä.

– Kuopiossa oli KuPS-Volleyn porukoiden kanssa tapaaminen ja sanoin siellä, että pääsääntöisesti vihasin pelitilanteita. Vihasin tilannetta, johon ihminen laitettiin playoffseissa ja loppuotteluissa. Se oli välillä ihan fyysistä pahoinvointia, mutta sen voimin tuli tuloksia, Juntura sanoo.

Hän toivoo, että lentopalloilijat puhuvat nykyään enemmän.

– Kyselin maajoukkuevalmennuksesta, onko pelaajille tehty psykologista profilointia ja käyttäytymismalleja. Kuulemma siellä jotakin tehdään, että pystyttäisiin persoonallisuuserot huomioimaan paremmin. Mutta veikkaan, että kilpailutilanteessa kilpailulliset tavoitteet ajavat tuommoisen yli.

Nykylentopallo on äkillistä ja rajua

Tällä hetkellä Matti Juntura käy seuraamassa pelejä harvakseltaan ja vain sen takia, että hän haluaa nähdä salskeita nuoria miehiä, jotka hyppäävät korkealle ja tekevät hienoja suorituksia.

– Villen pelejä tietenkin seuraan, ja on mukavaa, jos joukkue pärjää.

Ville on Matin poika Ville Juntura, joka pelaa tällä kaudella passarina Akaa-Volleyn mestaruusliigajoukkueessa.

Matti Junturan silmissä lentopallon esteettisyys on sitten hänen uransa vain kasvanut.

– Peli on nopeutunut, ja se on äkillistä ja rajua. Pidän verkkopelien estetiikasta, kun ei ole fyysistä kontaktia vastustajaan. Se on hienoa. Mutta enhän minä nykyään tiedä edes kunnolla sääntöjä. Peli on muuttunut niin paljon, että se on ihan eri laji kuin se, mitä minä pelasin.

Villen kanssa Matti on omista kokemuksistaan joskus puhunut, mutta hänen mukaansa poika on erityyppinen kuin isänsä.

– Se on ehkä perinyt enemmän luonteenpiirteitä äidiltään. Ville on enemmän pohjalainen halki poikki ja pinoon -kaveri. En usko, että se on hänelle aikuisena enää iso juttu.

Junnuvuosina oli toisin.

– Valmensin Villeä, kun se oli pieni poika. Kyllä se oli herkkä ja hiljainen, ja oli muutama hankala paikka. Eväät olivat vähissä, miten noita asioita käsitellään nuorisovalmennuksessa, Matti Juntura myöntää.

Hän valmensi Salossa Villen ja muut Perttelin Peikkojen C-pojat Suomen mestareiksi vuonna 2003. Tyttö- ja poikajunioreiden valmennuksesta on kertynyt kokemusta myös Salon Viestissä ja Alajärven Ankkureissa. Viimeisin valmennuskosketus on kuluvan vuosikymmenen puolivälistä.

Hiljaiset jäävät ehkä jalkoihin

Tunnepuolella valmentajan pitäisi Matti Junturan mukaan ensin ymmärtää toisen ihmisen henkilökohtainen persoona riittävän hyvin, mutta siihen ei jokaisen pelaajan kanssa riitä aika.

– Kyllä sitä pystyy ehkä aistimaan tuntemuksia pelaajista, mutta voi olla henkistä väkivaltaa, jos alkaa liikaa rakentamaan sen varaan. Mieluummin olen yrittänyt määrätietoisesti mutta pehmeästi ohjata junnuja urheilullisen elämäntavan pariin ja pitämään itsestään ja kavereista huolta, Juntura sanoo.

Hän arvelee, että nuorisomaajoukkueissa saatetaan suosia ulospäin suuntautuneita henkilöitä, jotka ovat valmiita esittämään näkökulmia muille.

– Hiljaiset jäävät ehkä jalkoihin. Minä en ehkä ollut kenenkään jaloissa, mutta ei minua kiinnostaneet pelikentän ulkopuoliset jutut kauheasti. Hoidin työni ja elelin omaa elämääni muuten.

Matti Juntura seurasi miesten maajoukkueen edesottamuksia hyvinkin läheisesti nykyisen menestysbuumin alkumetreillä, kun italialainen Mauro Berruto valmensi Suomen neljänneksi Moskovan EM-kisoissa 2007. Sittemmin Juntura kertoo irrottautuneensa huippu-urheilun kontekstista kokonaan.

– Ei ole mielenkiintoa ollenkaan. Näen urheilulajin, jossa tehdään hienoja suorituksia. En näe sitä muuten arvokkaana, miten Suomelle käy. Toivottavasti menestyvät, mutta en enää katso sitä. Jos televisio on auki, saatan katsoa vähän aikaa peliä, mutta en minä muuten seuraa. MM-kisojen loppuottelut kyllä katson, Juntura sanoo.