Forum Akaa

Taivaskanavista älypuhelimiin

Erika Löövi.

Kun olin nuori nainen Tehdaskaupungissa jossain Pirkanmaalla, olin hyvin onnekas, sillä meillä kotona näkyi kaapeli-tv eli taivaskanavat, kuten niitä silloin kutsuttiin. Ne olivat 70-luvulla syntyneelle upea ikkuna maailmaan ja englannin kieleen.

Loin hyvän pohjan kielitaidolleni seuraamalla kanavilta vanhoja amerikkalaisia komediasarjoja ja brittiläisiä deittiohjelmia. Ei kovin laadukasta, mutta englanniksi puhuttua sanailua ilman tekstitystä.

Koulun jälkeen tuijottelin iltapäivät musiikkivideoita, minkä seurauksena osaan paitsi lukemattoman määrän sen ajan hittejä ja videoiden juonenkulkuja ulkoa myös paljon englanninkielisiä fraaseja. Toki ehdin myös harrastaa ja käydä koulua, vaikka vanhempieni mielestä taisin pääasiassa lojua telkkarin ääressä.

Yksi äitini lempitarinoista tuolloin oli kertomus perheestä, joka kiersi lomalla Keski-Eurooppaa autolla, mutta lapset eivät nähneet yhtään nähtävyyttä, koska lukivat takapenkillä Aku Ankkaa. Tarina liittyi useimmiten siihen, kun itse istuin nenä kiinni Akkarissa.

Nykyajan nuoren taivaskanava tai Aku Ankka on älypuhelin, tuo käteen liimautunut paholainen, joka tuhoaa nuorison silmät ja aivot. Kännykkä hermostuttaa vanhempia niin paljon, että kouluihin vaaditaan kännykkäparkkeja ja opettajia kännykkävahdeiksi. Vanhempainilloissa kännykkä on ikuinen keskustelunaihe, ja vanhemmat kyselevät toisiltaan, mihin teillä kännykät jätetään yöksi. Viime aikoina myös psykologit ovat valtakunnan tasolla ottaneet kantaa asiaan ja ehdottavat kännyköiden totaalikieltoja kouluihin.

Oma näkemykseni on, että ratkaisu ei ole ottaa puhelinta pois koulutuntien ajaksi vaan opettaa lapsi elämään puhelimen kanssa. Puhelimen paikka koulussa on repussa, ja lapsen pitää oppia elämään se kuumottava väline omassa hallussaan ilman jatkuvaa vilkuilua. Yhteiset säännöt pitää olla, mutta sellainen ratkaisu ei tunnu toimivalta, jossa opettajat alkavat käyttää aikaansa sen selvittelyyn, että kuka ottikaan kännykkäparkista kenen puhelimen tai kuka tiputti kenen puhelimen siinä tohinassa lattialle.

Valtakunnallinen kielto tuoda kännykkä kouluun tarkoittaisi todennäköisesti sitä, että suurin osa perheistä päättäisi rikkoa sääntöä. Vanhemmat ovat tottuneet saamaan lapsiinsa yhteyden, enkä usko, että iso osa vanhemmista siitä helposti luopuisi. Varsinkaan kun koulupäivien jälkeen suunta on usein kodin sijasta harrastuksiin ja kavereille.

Kehitystä ei voi kieltää, mutta sen kanssa eläminen vaatii toki vaivannäköä. Kännyköissäkin on paljon mahdollisuuksia, jos lapsille opetetaan niiden käyttöä. Ainakin vanhempien pitäisi olla kiinnostuneita, mitä puhelimella puuhataan, ja silloin lapsi voi jopa opettaa vanhemmalleen jotain. Esimerkiksi sanapeli lapsen kanssa on hyödyllinen mutta myös mukavaa yhteistä tekemistä.

Aikoinaan äitini mielestä Aku Ankat olivat turhuutta, kun taas nykyvanhemmat iloitsevat sarjakuvalehtiä lukevasta lapsesta. Tänä syksynä olen itse iloinnut junamatkoilla kirjaa lukevasta lapsesta. Siis oikeaa kirjaa. Sellaista, joka on siellä kännykässä.

 

Erika Löövi

Kirjoittaja on kahden nuoren äiti, entinen nuori ja KTM

Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?