Pääkirjoitus: Yksikin oli liikaa

Arvo Laaksonen syntyi Viialassa 11. helmikuuta 1922. Hän on partiolainen. Mitä ilmeisemmin 15-vuotiaana otetusta valokuvasta voi päätellä, että Arvo on suorittanut partiopoikien 1. luokan ja on vartionjohtaja. Arvon johtajapolku on alullaan. Kuvassa hän katsoo kauas, ilme on määrätietoinen ja partiopuku viimeisen päälle. Hänestä kuullaan vielä.

Niin kuultiinkin. Arvo Laaksonen kaatui jatkosodan alkutaipaleella, Sortavalaa takaisin vallattaessa 13. elokuuta 1941. Sortavala menetettiin talvisodassa Neuvostoliitolle 1940. Kaupunki oli muun muassa Suomen ortodoksisen kirkon keskus. Mittava koulukaupunkikin Sortavala oli. Siellä sijaitsi kansakoulunopettajaseminaari ja Suomen Kirkon Sisälähetysseuran oppilaitokset.

Arvo Laaksonen lepää Viialan sankarihaudassa. Hän on yksi tuhansista Suomen puolustustaistelun uhreista, joille itsenäisyyspäivänä tehdään kunniaa. Kukaan heistä ei lähtenyt kuolemaan, vaikka varmasti nuoret pahaa aavistelivatkin.

19-vuotiaalla on kuitenkin muut asiat päällimmäisinä. Elämähän on edessä. Siksi yksikin sodan uhri on liikaa. Kuolemassa ei ole mitään sankarillista, vaikka heistä sankareita tehtiinkin. Turha kuolema, vaikka heti perään pitää sanoa, että Arvokaan ei kuollut turhaan.

Itsenäisyyspäivä on Suomessa vakava juhlapäivä. Vaikka sodistamme on pitkä aika, niiden muistelemisesta ei päästä irti. Juhlatkin ovat määrämuotoiset lipunnostoineen ja kunniakäynteineen. Juhlapuhujat vaihtuvat, mutta puheiden sisältö ei. Kunnioittaminen on muuttunut jo velvollisuudeksi.

Itsenäinen Suomi on kuitenkin paljon enemmän kuin sankarillinen puolustustaistelu tai vuoden 1918 tapahtumat. Suomi on jo miljoonien ihmisten tarina, joka ei pääty. Tässä tarinassa on mukana onnistumisia ja epäonnistumisia, riitoja ja sovintoja, repimistä ja rakentamista. Tässä tarinassa on huikeaa se, että Suomi antaa Taiteen Valtionpalkinnon Remu Aaltoselle.

Suomea ei ole suremalla rakennettu. Juuri nyt, kun erilaiset ideologiat asettuvat Euroopassa vastakkain, on syytä muistaa, että Suomen itsenäisyys on ihmeellinen asia. Jos täällä olisi menetyksiä surtu, koloista ei olisi noustu tulevaisuutta rakentamaan. Surullekin toki oli paikkansa.

Niin kauan, kun siedämme toisiamme, menestymme. Terveellinen riita puhdistaa ilmaa, mutta riita on aina sovittava. Kansakuntana meidän on pidettävä yllä yhteyttä Venäjään. Viisaasta ulkopolitiikastamme vallitsee onneksi laaja yhteisymmärrys.

Akaalaisten on siedettävä toisiaan, vaikka ilmassa onkin eripuraa enemmän kuin sopimista. On kuunneltava enemmän kuin puhuttava. Eteenpäin päästään vain kompromisseja tekemällä. Keskustelussa pitää vältellä heittoja, koska juuri niissä piilee eripuran siemen. Ärtynyt ihminen on usein vainoharhainen.

Facebook ja muut keskustelupalstat antavat mahdollisuuden olla kuuntelematta. Ei ymmärretä, että koneenkin ääressä kirjoitetaan julkisuuteen. Terävät sanat lähtevät muka pimeydestä, vaikka kaikki keskustelijat tuntevat toisensa. Ei tällainen ole keskustelua ollenkaan. Mikään hymiö ei korvaa aitoa hymyä.

Itsenäisyyspäivän pitää olla myös kansallisen yhteisymmärryksen päivä. Meidän on lupa olla eri mieltä, mutta meidän on kunnioitettava myös meidän kanssa eri mieltä olevia. Demokraattiset toimintatavat varmistavat, että syntyy järjestys ja päästään eteenpäin. Oikea demokratia kuuntelee myös vähemmistön ääntä, varsinkin asioissa, joissa tarvitaan kansallinen yhteisymmärrys.

Itsenäisyyspäivänä on hyvä muistaa, että tämän maan pitää olla aina Arvo Laaksosenkin arvoinen.

HEI, LÖYSIT TIMANTIN!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.

Uusi käyttäjä, luo itsellesi tunnukset, niin pääset aloittamaan ilmaisen kokeilujakson.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>