Olen osa ikäluokkaa, joka ei muista kylmän sodan aikaa eikä 90-luvun lamaa. Minun elinaikanani Suomessa ei ole käyty yhtäkään sotaa. Olen kuitenkin nähnyt Ranskan Rivieralla tapahtuneen terrori-iskun seuraukset ja ilmastonmuutoksen vaikutukset hengittäessäni saastunutta ilmaa Kiinassa. Kun kesäkuussa painan valkolakin päähän, kesätöiden ja pääsykokeiden lisäksi mieleni valtaavat pohdinnat digitalisaation vaikutuksesta tulevaan työuraani sekä ilmaston lämpenemisen seurauksista mahdollisille lapsenlapsilleni. Taiteilija Erik Johansson on sanonut: ”En kuvaa hetkiä,

vaan ajatuksia.” Johanssonin valokuvat kuvaavatkin hyvin kaltaiseni nykynuoren pelkoja ja unelmia.

Johanssonin teos ”Drifting Away” (’ajelehtimassa’, suom. YTL) vuodelta 2013 on valokuva, jota on manipuloitu. Kuvassa on lasinen pullo, joka ajelehtii veden pinnalla. Tumma vesi peittää yli puolet vaakakuvan pinta-alasta, ja jäljelle jäävää alaa varjostaa synkkä taivas. Tummansinisten pilvien alta erottuu kuitenkin pieni auringon pilkahdus, joka heijastuu myös pullon pinnasta. Teos on lähikuva, jonka kuvakulma saa vinoasentoon kääntyneen pullon näyttämään suurelta.

Pullon sisällä on pieni kylä, jossa on vehreitä puita, lentäviä lintuja, kirkko sekä punaisia taloja. Kylän yllä on sininen taivas, ja kylään heijastuva aurinko saa sen näyttämään elinvoimaiselta. Pullon sisäinen kylä voisi kuvastaa ”lintukotoamme” Suomea. Maamme on hyvinvointivaltio, jossa on toimiva oikeusjärjestelmä ja demokratia. Syrjäisen sijaintinsa ansiosta Suomi on viime vuosikymmeninä saanut elää pääosin turvassa ja rauhassa, erossa muiden valtioiden ongelmista.

Tänä päivänä globalisaation ja Euroopan unionin jäsenyyden myötä Suomi on uudenlaisten haasteiden edessä. Näen valokuvan synkän ja aaltoilevan veden symbolina vaikeuksista, jotka horjuttavat Suomea. Suomen ja suomalaisten täytyy sopeutua näihin aaltoihin. Pullo ei saa kaatua, vaikka pakolaiskriisi, maailmanlaajuiset epidemiat ja ilmastonmuutos sitä horjuttaisivatkin. Vaikka synkkä vesi lisääkin epätoivoa, ”kylän” täytyy pitää kiinni auringonvalosta. Valon voi nähdä symbolina toivosta. Tämä toivo luo ”kylän asukkaille” keinoja tilanteen ratkaisemiseen: sen voimalla suomalaiset kehittävät uusia innovaatioita epidemioiden ja ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja rakentavat yhteisvoimin turvapaikkoja pakolaisille.

Koska lasipullon seinä pitää kylän asukkaat turvassa synkältä vedeltä, saattaa tuntua siltä, ettei vesi vaikuta heihin; pienenä pullona Suomi on kuitenkin osa suurempaa kokonaisuutta , maailmaa. Tästä syystä myös meidän suomalaisten tulee kantaa vastuu koko maapalloa koskevista ongelmista: emme siis voi sulkea silmiämme Syyrian sodalta, vaikka kriisi sijaitsee toisessa maanosassa.

Kriisejä pursuavassa maailmassa eläminen tuottaa siis vaikeuksia paitsi yhteiskunnalle, myös yksilölle. Ongelmien vastapainoksi globalisaatio on luonut myös mahdollisuuksia: suomalaisten on yhtä helpompi kouluttautua, tehdä töitä ja tutustua uusiin ihmisiin maailmalla. Erilaisten mahdollisuuksien määrä hämmentää minua. Mihin suuntaan haluan elämänpolkuani kulkea?

Johanssonin valokuva ”Go Your Own Road” (’Kulje omaa tietäsi’, suom. YTL) vuodelta 2008 saa katsojan pohtimaan omaa elämänpolkuaan ja sen matkan varrella tehtyjä valintoja. Myös tämä kuva on manipuloitu – kuvassa mies vetää perässään asfalttitietä. Mies on pukeutunut pystyraitaiseen, siniseen paitaan ja tummiin housuihin. Hän astelee tuima ilme kasvoillaan kohti kuvan oikeaa alanurkkaa. Miehen ilme ja vahva askellus saavat hänet näyttämään päättäväiseltä, ikään kuin hän tietäisi tarkasti matkansa päämäärän. Vaakakuva halkaisee mutkitteleva tie, jota ympäröi vehreä luonto: kuvassa on vihreitä puita, pieni lampi, peltoa ja heinikkoa.

Kuvan tiessä on paljon pieniä halkeamia. Ne kuvaavat elämän vastoinkäymisiä: kuvan miehen kohtaamat vaikeudet ovat osa hänen identiteettiään. Vaikka itse olenkin perfektionisti, hyväksyn sen, että minunkaan tieni ei ole täysin sileä – tekemäni virheet ja kokemani vastoinkäymiset ovat muokanneet polustani uniikin. Myös se, että kuvan miehen tulee luoda tiensä korkean heinikon läpi, kuvaa oman elämänpolun rakentamisen vaikeutta. Koska jokainen askel vaatii ponnistelua, täytyy matkan varrella pysyä yhtä päättäväisenä kuin kuvan henkilö korkeine askelineen. Minun heinikkoani ovat tällä hetkellä ylioppilaskirjoitukset sekä pääsykokeet – ne läpäistyäni olen askeleen lähempänä sitä suuntaa, johon tahdon tulevaisuudessa edetä.

Johanssonin valokuvan miehen tavoin jokainen meistä vetää kuvitteellista tietään omaan suuntaansa. Miehen päättäväisyyttä vastoin me inhimilliset ihmiset välillä kadotamme käsityksen polkumme määränpäästä. Harva 18-vuotias nuori todella tietää, mitä tulevaisuudeltaan haluaa. Tällöin on mielestäni täysin sallittua pitää välivuosi, hengähtää ja muuttaa kulkusuuntaa.

Vaikka Johanssonin teokset saavat minut pohtimaan nykymaailman haasteita ja oman elämänpolkuni rakentamisen vaikeutta, voi niissä nähdä myös toisen teeman. Molemmat valokuvat kuvaavat luontoa ja ihmisen vaikutusta siihen. Teoksessa ”Drigting Away” kuvataan vedessä kelluvaa pulloa, vaikka pullot eivät vesistöihin luonnostaan kuulu. Ehkäpä Johansson on valokuvallaan halunnut nostaa esille valtamerten roskaantumisen ja vesistöjen saastumisen. Tosiasiassa ihmiskunta on kuitenkin riippuvainen luonnon antimista. Myös kuva ”Go Your Own Road” saa minut pohtimaan ihmisten häikäilemätöntä tarvetta menestyä luonnon kustannuksella. Valokuvassa mies rakentaa tien pilaten samalla kauniin maiseman. Ehkä seuraavaksi kuvan ympäristöön rakennetaan kauppakeskus, lentoasema ja maauimala, jotta ihmiset voisivat tuntea saavuttaneensa jotain merkityksellistä elämänpolkunsa varrella. Onko oikein, että ihminen tuhoaa luontoa tavoitellessaan omaa etuaan?

Johanssonin manipuloidut teokset kuvaavat valokuvaajan omien sanojen mukaan hetkien sijaan ajatuksia. Ehkä juuri tämä tekee kyseisen valokuvaajan teoksista niin monitulkintaisia. Koska hänen teoksensa eivät kuvaa vain tiettyjä hetkiä, syntyy katsojalle mahdollisuus tutkia kuvan sanomaa vapaammin oman elämänkokemuksensa pohjalta. Johanssonin valokuvien kaltaiset teokset ovat suorituskeskeisellä aikakaudellamme kullanarvoisia – ne opettavat meitä pysähtymään hetkeksi.

Hulda Haapamäki

Akaalainen Hulda Haapamäki kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi Tampereen yliopiston normaalikoulun lukiosta. Haapamäki oli yksi 14:sta täydet pisteet äidinkielestä kirjoittaneesta opiskelijasta. Oheinen kirjoitus on hänen esseekokeensa. 

 

Hulda Haapamäki  ehtii opiskelujen ohella tanssia

Äidinkielen ylioppilaskokeesta täydet pisteet viime keväänä kirjoittanut Hulda Haapamäki, 19, aloitti syyskuussa kauppatieteiden opinnot Tampereen yliopistossa. Syksyyn on kuulunut myös muutto Toijalasta Tampereelle.

Hulda kävi ala-asteen Pappilassa ja yläasteen Toijalan yhteiskoulussa. Lukio-opinnot hän suoritti Tampereen yliopiston normaalikoulun lukiossa, jonne houkuttelivat monipuoliset kielimahdollisuudet. Huldan mukaan parhaimmat lukioajan muistot ovat Unkariin, Kiinaan ja Kreikan Ateenaan tehdyiltä opintomatkoilta.

Hulda pääsi opiskelemaan kauppatieteitä hyvän ylioppilastodistuksensa ansiosta ilman pääsykoetta. Huldan mukaan opintojen alku on ollut haastavaa mutta kiinnostavaa.

– Töitä on joutunut tekemään enemmän kuin lukiossa mutta olen silti tykännyt. Asia on ollut kiinnostavaa, ja yliopistossa voi itse vaikuttaa siihen, mitä ja miten opiskelee.

Pääaineen valinta on ajankohtaista puolentoista vuoden päästä.

– Tällä hetkellä on sellainen fiilis, että markkinointi voisi kiinnostaa, mutta meillä ei ole ollut vielä markkinoinnin peruskurssiakaan, joten en tiedä, minkälaista sen opiskelu oikeasti on.

Vuokra-asuntoon Tampereen Viinikkaan Hulda muutti yhdessä tamperelaisen poikaystävänsä kanssa.  Toistaiseksi Hulda on asunut pääasiassa yksin, koska poikaystävä suorittaa parhaillaan varusmiespalvelusta Säkylässä.

– Tietysti muutto kotoa tuntuu haikealta, kun perhe ja suurin osa kavereista on Toijalassa. Heitä ei näe niin usein, mutta olen kyllä viihtynyt Tampereella, Hulda toteaa.

Hulda kertoo pitäneensä aina tärkeänä, että elämään kuuluu muutakin kuin opiskelua. Hän on liittynyt yliopiston tanssijoukkueeseen sekä käy kuntosalilla ja ryhmäliikuntatunneilla. Opiskelija iloitsee myös eri puolilta Suomea olevista uusista ystävistä.

– Osallistuin jo meidän ainejärjestön Boomi ry:n järjestämälle vaellusreissulle Kolille, missä tutustui paremmin muihin opiskelijoihin. Ainejärjestö on järjestänyt paljon ohjelmaa, mikä on ollut tosi kivaa. Olen päässyt nopeasti mukaan porukkaan ja tutustunut uusiin ihmisiin, jotka kaikki ovat samassa tilanteessa, kun kukaan ei ennestään tunne ketään.