Pysähdy hetkeksi: Auttajaksi ja toisten palvelijaksi syntynyt

”Kaikki alkoi siitä kun synnyin”.  Miettiessäni kipinää lähteä opiskelemaan diakoniksi, tuo sanonta kyllä pitää hyvinkin paikkansa. Olen syntynyt pienviljelijäperheeseen, josta elanto on saatu maasta, metsästä ja karjasta. Suvaitsevuuden ja aidon kiinnostuksen ihmisiin sain jo äidinmaidossa.

Nykyään puhutaan maanviljelijöistäkin yrittäjinä. Isäni käytti itsestään ammattinimikettä maanviljelijä ja äiti emäntä. Meitä lapsia siunaantui 12, ja minä olen se hännänhuippu, kuopus. Oli aivan päivänselvää, että töitä tehtiin heti pienestä pitäen. Apua annettiin naapureille ja sitä saatiin myös itse. Jokaista maatalouskonetta ei ollut varaa ostaa itse vaan koneet kiersivät talosta taloon. Heinätyöt tehtiin myös usein talkoilla, niin kuin myös perunannostot ja useat rakennus- ja metsätyöt. Kotityöt, siivoukset ja leipomiset tehtiin niillä voimin, ketä kotona sillä hetkellä asui. Tosin aika selvästi kodinaskareet kuuluivat naisväelle ja navetta- ja konepuoli miehille.

Näissä sodan jälkeisissä ajoissa elettiin hyvin diakonisella tavalla. Myös yksinasuvia vanhuksia oli tapana poiketa katsomaan, varsinkin jouluna. Toinen toistansa tukien ja auttaen elettiin. Merkittävää oli myös omasta vähästä antaminen toiselle ja ovet avoinna eläminen, jolloin kuka tahansa naapuri tai vaikkapa summansankari saattoi poiketa yhteiseen ruoka- tai kahvipöytään. Elimme hyvin epäitsekkäästi ja ehkä voisi käyttää sanaa hyveellisesti. Varmaan tästä elämäntavasta johtuen itselläni on ollut opettelemista pitämään puoliani myöhemmin elämässä, mutta ihan hyvin olen oppinut kaupunkilaiseksi.  Nyt kuitenkin päällimmäisenä on kiitollisuus vanhempiani kohtaan hyvästä esimerkistä.

Lapsuudenkodin tuoksu on siis jäänyt kiinni sisikuntaani. Jokainen ihminen on Jumalan silmissä samanarvoinen, oli sitten ihonväri, sukupuoli, uskonto tai kulttuuri minkälainen vaan. Avoin suhtautuminen erilaisuuteen ja tietynlainen ennakkoluulottomuus tekee minusta maailmankansalaisen, vaikka olenkin omia arvoja ja perinteitä kunnioittava supisuomalainen.

Diakonia on kokonaisvaltaista ihmisten kohtaamista elämän eri tilanteissa. Aina hetken rinnalla kulkemista. Toivon ja uskon välittämistä vaikeuksissa, suruissa ja iloissa. Diakoniatyö on sorrettujen puolustamista ja nälkäisten ruokkimista. Kirkossa pitäisi jaksaa uskoa, että kun ihminen saa vaikkapa ruokaa nälkäänsä, se on samalla hyvin hengellinen tapahtuma. Nyt on myös iästä ja elämänkokemuksesta kerrankin hyötyä!  Tärkeintä on kuunnella ihmistä. ”Mitä sinulle kuuluu?” on yksinkertainen kysymys, mutta tuntuu aina hyvältä, että jollakulla on aikaa ja halua pysähtyä kuuntelemaan. Vaikeistakin asioista voi selvitä, kun toinen auttaa. Olen nähnyt tämän tapahtuvan monesti. Jonkun pitää myös uskoa toisen puolesta, jos oma usko ei aina riitä.

Työssäni diakonina haluan kohdata apua tarvitsevia ihmisiä ja auttaa heitä sillä uskolla, tiedolla, taidolla ja sydämellä, joka minulle on suotu. Haluan myös erityisesti olla kutsumassa seurakunnan sisälle niitä ihmisiä, jotka harvemmin suunnistavat kulkunsa kirkon ja seurakuntakeskuksen ovelle.

Aino Kivelä

Kirjoittaja on Akaan seurakunnan diakoniatyöntekijä

HEI, LÖYSIT KIINNOSTAVAA SISÄLTÖÄ!

Kirjaudu sisään tai luo tunnukset ilmaiseksi.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>