Pysähdy hetkeksi: Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale

Tänä vuonna muistetaan vuoden 1918 traagista sisällissotaa ja puheenvuoroissa painotetaan sovinnon merkitystä yhteiskunnassa. On melkoinen ristiriita, kun samaan aikaan sosiaalinen media on täynnä vihapuhetta kaikesta mahdollisesta, mistä nyt vain ihmismieli voi kuohahtaa ja tuohtua.

Erityisesti tänä keväänä olen muistellut niitä kahta isovanhempaani, joiden kanssa sain elää lapsuudessani yhdessä pienen hetken, äidinäitiäni Jennyä ja isänisääni Haraldia. Heissä molemmissa henkilöityi sovinnon ja anteeksiantamisen henki.

Jenny-mummu menetti isänsä Tampereen vankileirillä heinäkuun puolivälissä 1918. Tämä kuoli nälkään vain kaksi viikkoa ennen kuin omaisille annettiin lupa toimittaa ruokapaketteja leirille. Ironista tai oikeastaan erittäin koskettavaa on, että mummu asui niin sanotuissa Kalevankankaan ”pikataloissa” 1960-luvulla. Talot nimittäin sijaitsivat täsmälleen Tampereen vankileirin paikalla. Kun isä oli kuollut ja äiti käytännössä romahtanut surusta, kuusi lasta sijoitettiin eri perheisiin, mummu siskonsa kanssa jonnekin Savoon. Kaikesta huolimatta Jenny-mummu ei osoittanut koskaan minkäänlaista katkeruutta, vaikka nykyajan ajattelulla hänellä olisi ollut siihen paljonkin syitä.

Mutta muistan kerran pikkupoikana, kun olin mummulla hoidossa, hän vei minut ja veljeni Kalevankankaan joukkohautamuistomerkille ja sanoi hiljaisella, hiukan surumielisellä äänellä, että hänen isänsä on haudattu tuonne. Silloin muistan ihmetelleeni, että mitähän se mummu oikein puhuu, kun eihän tuossa kivessä lue edes nimeä. Vasta aikuisena ymmärsin, kuinka tärkeää hänelle varmaankin oli saada kertoa tuo meille.

Harald-pappa oli hienotunteinen ”diplomaatti”, joka sovitteli monia kyläläisten asioita ja yritti selittää asiat aina parhain päin. Isäni kertoi joskus, että hän epäilee papan vahingoittaneen kättään tahallaan vuoden 1918 alussa toimiessaan myllärinä Teiskossa, kun häntä oli ilmeisesti yritetty värvätä ja painostaa sekä valkoiselle että punaiselle puolelle. Isoisäni tuntien ymmärrän täysin tuon filosofian: hän ei halunnut asettua kenenkään puolelle, jos se oli jotain toista vastaan. Valitettavasti tuolloin vuonna 1918 todella harva sai valita tai olla valitsematta.

Erityisen kipeältä on aina tuntunut se, että Tampereella suurin taistelu käytiin Kalevankankaan hautausmaalla nimenomaan kiirastorstaina. Vuoden 1918 pääsiäisestä tuli taistelu elämästä ja kuolemasta. Näin 100 vuotta myöhemmin saimme viettää pääsiäistä aivan erilaisissa tunnelmissa. Sovinnon ja anteeksiantamisen symbolina siihen mielestäni sopii virren 105 kolmannen säkeistön loppu: ”Elämä ja autuus loistaa Herran seurakunnassa. Aurinko on ristin päällä valkea ja punainen.”

Franciscus Assisilaisen rukous on mielestäni aina ollut yksi hienoimmista. Isoäitini ja isoisäni muistoksi ja kunnioituksesta heidän elämäänsä ja antamaansa esimerkkiä kohtaan haluan rukoilla sen sanoin:

Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,

niin että sinne, missä on vihaa, toisin rakkauden, missä loukkausta, toisin anteeksiannon,

missä epäsopua, toisin yksimielisyyden, missä erehdystä, osoittaisin totuuden,

missä epäilystä, auttaisin uskoon, missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,

missä pimeyttä, loisin sinun valoasi, missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.

 

Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,

hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia, pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,

sillä antaessaan saa, kadottaessaan löytää, unohtaessaan saa anteeksi,

kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.

Aamen.

 

Juha Salmesvuori

Akaan seurakunnan kanttori

HEI, LÖYSIT KIINNOSTAVAA SISÄLTÖÄ!

Kirjaudu sisään tai luo tunnukset ilmaiseksi.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>