Viialalaiset sisarukset palvelivat lottina kaatuneitten evakuointikeskuksessa

Liisa Kilpelä juoksi puun taakse suojaan venäläiskoneen luotisadetta

Liisa Kilpelällä on tallella Lottamerkki, jonka numero on 62556. Merkkiä pidettiin lottapuvun kauluksessa leuan alla. Lottapukuja oli käytössä kaksi.

Vuonna 1943 18-vuotias Liisa Kilpelä lähti Hilkka-sisarensa esimerkkiä seuraten lotaksi. Viialalaissisarukset työskentelivät jatkosodan aikana KEKissä, kaatuneitten evakuointikeskuksessa, jossa vainajat huollettiin ja lähetettiin arkuissa edelleen kotiseudulleen. KEKissä Hilkka teki kansliatöitä ja Liisa oli keittiöllä laittamassa ruokaa.

Liisa Kilpelä palveli lottana yhdeksän kuukautta ja Hilkka Kilpelä koko jatkosodan ajan.

– Viialasta lähti Hilkan kanssa samaan aikaan kymmenen lottaa. He eivät yhtään tienneet, mihinkä menevät. Ensin he menivät vissiin Lappeenrantaan ja sieltä sitten rajan toiselle puolelle, 92-vuotias Liisa Kilpelä kertoo.

Hilkka-sisar pääsi harvakseltaan käymään kotona Viialan Heinäsuolla, mutta Liisa Kilpelän mukaan sisar ei vaikuttanut uupuneelta.

– Hän ei ollut väsynyt eikä masentunut, vaikka oli sellaisessa paikassa.

Pentti-veli kaatui 19-vuotiaana

Liisa Kilpelä halusi lotaksi sen perusteella, mitä hän kuuli sisareltaan.

– Menimme yhdessä ja olimme samassa paikassa. En olisi muuten päässytkään, kun olin niin nuori.

Isä ei ilahtunut tyttären päätöksestä. Pentti-veli oli kaatunut 19-vuotiaana Maaselässä 21.9.1942. Pentti Kilpelästä piti tulla kotitilan jatkaja. Perheen äiti oli kuollut talvisodan alla.

– Isä ei kieltänyt lähtemästä mutta sanoi, että jos nyt lähdet, sinun käy samalla tavalla kuin Pentille. Pentin kuolema oli menetys, nuori kun oli, Liisa Kilpelä sanoo.

Vainajia ei näytetty nuorelle lotalle

Liisa Kilpelä on mukana Viialan veteraaniyhdistyksessä. Itsenäisyyspäivänä hän aikoo osallistua Akaan kaupungin järjestämään juhlaan Toijalassa.

Kaatuneitten evakuointikeskukset siirtyivät paikasta toiseen seuraten taistelevaa etulinjaa. Liisa Kilpelälle ovat jääneet mieleen Karhumäki, Maaselkä, Äänislinna ja Aunus. Taisteluja käytiin parinkymmenen kilometrin päässä evakuointikeskuksesta.

– Suurimmaksi osaksi oli hiljaista. Vasta sitten kun lähdin pois, alkoivat rytinät.

Kilpelä muistaa nähneensä lottana ollessaan yhden vainajan, muita hänelle ei näytetty.

Kilpelän työpaikka, keittiö, sijaitsi parakkirakennuksessa, joka oli varustettu puuhelloilla. Vettä lämmitettiin ulkona padassa. Ruoka-aineet haettiin ETP:stä, elintarvikkeiden täydennyspaikasta.

–  En enää muista, mitä ruokia tehtiin, mutta yleensä ne olivat keittoja. Ruokailijoita oli parikymmentä. Töitä tehtiin vuorotta.

Nukkumista varten oli toinen parakki, joka oli väliseinällä jaettu miehille ja naisille.

Kananmunia saatiin kyläläisiltä

Lotat tutustuivat myös paikallisiin asukkaisiin ja vierailivat heidän luonaan.

–  Siellä oli vaimoja ja lapsia. He olivat hyvin ystävällisiä ja puhuivat Aunuksen kieltä. Kyllä sitä ymmärsi, vaikka se olikin vähän vaikeaa. Heillä oli muutama lehmä ja yksi, kaksi kanaa. Saimme heiltä kananmuniakin. He eivät koskaan käyneet meillä kylässä, vaikka me kävimme heillä, Liisa Kilpelä kertoo.

Vaikka pimeällä tykkitulen kajo näkyi rintamalta, Liisa Kilpelä tunsi pelkoa vasta, kun hän maantiellä Aunuksen Mäkriässä joutui venäläisten tulitukseen.

– Viholliskoneet lensivät matalalla ja ampuivat kaikkea liikkuvaa. Jouduin siihen luotisateeseen, kun olin juuri silloin hakemassa sotilaskodista äitienpäiväkorttia sotapojille, jotka eivät saaneet poistua sotilasalueelta. Juoksin haavan taakse piiloon. Luoteja tuli jalkoihin, mutta en loukkaantunut. Tilanne tuntui kyllä pelottavalta.

Kokemansa jälkeen Liisa Kilpelä palasi kotiin Viialaan ja jäi auttamaan isäänsä maatilan töissä.

– Lottana oleminen loppui siihen, enkä palannut enää takaisin. Pian sota päättyi, ja kaikki tulivat sieltä pois.

Päivätyön Kilpelä on tehnyt Hirvialhon ja Keskustan koulujen keittiöissä.

– Nyt tämä on tällaista hiljaista elämää. Veteraanitoiminnassa olen mukana ja käyn veteraanien tapaamissa. Itsenäisyyspäivänä aion tulla Toijalaan juhliin, Kilpelä suunnittelee.

Kutsu kuntoutuslomalle Ilveskotiin

Liisa Kilpelän Pentti-veli kaatui syyskuussa 1942 Maaselässä. Kilpelä käy usein veljensä haudalla Viialan sankarihautausmaalla.

Kilpelä näyttää Lotta Svärd Säätiöltä saamaansa kirjettä, jossa kerrotaan kuntoutuslomasta Ilveskodissa. Loma on myönnetty kiitollisuuden osoituksena sodanaikaisesta ja sen jälkeisestä toiminnasta Suomen hyväksi.

–  Olen kahden vaiheilla, mennäkö kun vielä jaksaisi. Olen ollut siellä monta kertaa. Siellä on mahdottoman hyvä ruoka, hän nauraa.

Liisa Kilpelä kertoo puhuneensa Hilkka-sisarensa kanssa lottakokemuksista hyvin vähän ja miettivänsä sota-aikaa muutenkin harvoin. Lottamerkkiä Kilpelä säilyttää kotinsa kirjahyllyssä. Lottapuku on tallessa kerrostalokodin varastossa.

– Valokuvia ei ole, kun meiltä kiellettiin kameroiden pitäminen. Kuvia ei saanut ottaa ollenkaan, ja me olimme niin kuuliaisia, että noudatimme sitä.

 

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>