Toijalan vastaanottokeskuksen puolentoista vuoden elinkaari opetti kaikille paljon

Akaalaiset ottivat turvapaikanhakijat hienosti vastaan

Toijalan vastaanottokeskuksen johtaja Petteri Salakari vaihtoi teollisuudesta ihmisläheisempään työhön ja aikoo jatkaa hoiva-alalla. Rautalassa työskentelivät myös Hoivapalvelu Valkokullan toimitusjohtaja Riikka Salakari (oik.) ja hänen ja Petterin tytär Riina Septiawan.

29.12.2015 Akaaseen saapui bussilla uusia asukkaita Torniosta. He asettuivat kerrostalokoteihinsa Toijalan Rautalassa, missä heitä olivat vastassa tamperelaisen Hoivapalvelu Valkokulta Oy:n työntekijät. Näin alkoi Toijalan vastaanottokeskuksen toiminta.

Joulukuussa 2016 Maahanmuuttovirastosta soitettiin Valkokullan johdolle ja kerrottiin, että Toijalan vastaanottokeskus suljetaan 1.7.2017 mennessä. Kesäkuussa 2017 Toijalassa asuneet turvapaikanhakijat muuttivat kolmessa erässä muihin vastaanottokeskuksiin. Viimeinen asukas lähti 3.7.2017 saatuaan avaimen uuteen kotiinsa.

Kun paikat heinäkuun lopussa oli siivottu ja Valkokullan tavarat viety pois, Toijalan vastaanottokeskus lopetti toimintansa. Puolentoista vuoden ajanjakso opetti paljon niin Valkokullan työntekijöille, turvapaikanhakijoille kuin akaalaisillekin.

Salakarit odottivat kovempaa vastarintaa

Syksyllä 2016 Maahanmuuttovirasto eli Migri kääntyi suomalaisten hoivapalveluyritysten puoleen, koska tuhansille turvapaikanhakijoille tarvittiin jatkuvasti lisää vastaanottokeskuksia. Valkokullan toimitusjohtaja Riikka Salakari päätti vastata huutoon, ja sopivin paikka keskukselle löytyi Toijalasta.

Etelän Tehtaat Oy ja Riihirakenne Oy olivat ostaneet saneerausta varten kerrostalon, jonka asuntoja yritykset olivat valmiita vuokraamaan Valkokullalle.

– Ei siinä pitkää harkinta-aikaa tarvittu. Lapsiperheet ja yksittäiset naiset olivat sellainen osaamisalue, mihin meillä oli valmiit hoitajaresurssit ja tietotaitoa. Perheiden kannalta ja sijainniltaan tämä oli hyvä ja kodinomainen ratkaisu, Riikka Salakari kertoo.

Noihin aikoihin Suomi kiehui ja kuohui sosiaalisesta mediasta kaduille ja kuppiloihin. Kaikki kansalaiset eivät olleet sitä mieltä, että turvapaikanhakijoilla on oikeus tulla saati jäädä Suomeen. Kun Riikka Salakari nyt pohtii, kuinka kaikki sujui, hän sanoo olevansa yllättynyt.

– Kyllä siinä tiesi mihin ryhtyy, mutta jälkeenpäin ajatellen luulin, että meillä olisi kovempikin vastarinta. Täytyy sanoa, että akaalaiset ottivat hienosti vastaan.

Asukkaat loivat hyvän ilmapiirin

Ennen toiminnan aloittamista Hoivapalvelu Valkokulta järjesti vastaanottokeskuksesta avoimen tiedotustilaisuuden Toijalan yhteiskoulun auditoriossa. Täydessä salissa oli paikalla sekä poliisi että vartija, ja yleisön joukossa arveltiin, että vastaanottokeskuksen asukkaat potkivat akaalaisten koirat hengiltä ja tyhjentävät lähitienoon kaupat leipäveitsistä. Pahinta pelkoa ja uhoa saattoivat laannuttaa Ali Kulhian alkuun lausumat sanat maahanmuuton ja ihmisyyden syvimmästä olemuksesta sekä siitä, mitä toimintaa Akaan seurakunta järjestää turvapaikanhakijoille.

Toijalan vastaanottokeskuksen tiedotustilaisuudessa joulukuussa 2015 oltiin huolestuneita muun muassa poliisin näkymisestä katukuvassa.

– Kirkkoherrallahan oli ihan loistava aloituspuheenvuoro. Hän osasi nostaa oikeat asiat esille. Infossa suurin huolenaihe oli, että asukkaat ovat puistoissa yökaudet. Me lupasimme, että näin ei tapahdu, koska meillä alkavat koulu- ja työsuoritukset aamulla aikaisin, sanoo Toijalan vastaanottokeskuksen johtajana toiminut Riikka Salakarin puoliso Petteri Salakari.

Kun vastaanottokeskuksen toiminta käynnistyi, jatkoon vaikutti Salakarien mukaan se, minkälaisia ihmisiä taloon muutti.

– Täytyy sanoa, että meillä kävi hyvä tuuri. Heti alkuun tuli yhteistyöhalukkaita asukkaita, ja kun ensimmäiset asukkaat olivat sellaisia, ilmapiiriä oli helpompi lähteä luomaan, Riikka sanoo ja Petteri jatkaa.

Toijalan vastaanottokeskuksessa asuneet Homam (vas.), Adil, Muntadher, Khaled ja Salah kasasivat kesällä 2016 joukkueen Toijala Lentikseen viime metreillä ja ilman yksiäkään yhteisiä harjoituksia.

– Myös henkilöstö vaikuttaa tosi paljon ilmapiiriin. Kun he haluavat ja osaavat kohdata ihmiset ihmisinä, siitähän se rauhallinen, mukava yhteiselo muodostuu, mitä täälläkin enimmäkseen oli. Muutamia keissejä oli, joissa jouduttiin vähän rajummin asioita kohtaamaan, mutta kaikki meni oikeasti tosi hyvin.

Vapaaehtoistyöllä oli suuri merkitys

Samalla kun asukkaita tuli lisää ja vastaanottokeskuksen toiminta vilkastui, tiivistyi yhteistyö Akaan kaupungin kanssa. Kaupunginjohtaja Aki Viitasaaren näkemys oli, että Akaalla ei ole mitään tekemistä vastaanottokeskuksen kanssa. Tämän vuoksi kaupunki ei esimerkiksi osallistunut yhteiskoululla pidettyyn tiedotustilaisuuteen millään tavalla. Salakareille olikin yllätys, että esimerkiksi koulujen, neuvolan, terveysaseman ja apteekin työntekijät ja monet Akaan asukkaat olivat eri linjalla kuin kaupunginjohtaja.

– Yhteistyö kaikkien kanssa pelasi äärettömän hyvin. Aina kun tuli uusia lapsia, ne pääsivät nopeasti kouluun, ja kyllä paikallinen väki suhtautui tosi hyvin näihin ihmisiin. Ei ainakaan tänne asti kovin montaa yhteydenottoa tullut, että olisi ollut ongelmia, Salakarit sanovat tyhjentyneessä vastaanottokeskuksessa.

Petteri nostaa esiin myös vapaaehtoistyön tekijät.

Alema Hashimi (vas.), Natja Tiirikkala-Toivonen, Taeiba Hosini, Airi Vallo ja Taiba Mohammed Zarif tekivät piirakoita Vallon keittiössä marraskuussa 2016. Kuva: Tarja Antola.

– Se oli hienoa työtä, mitä he tekivät turvapaikanhakijoiden hyväksi. Aina kun oli käsityö-, musiikki-, liikunta- tai lukukurssi, kyllä he päivän odottivat sitä, Petteri sanoo.

Vähän ilkivaltaa, yksi pahoinpitely

Puolentoista vuoden aikana Toijalan vastaanottokeskuksessa asui kerrallaan puolentoista sataa ja yhteensä noin 350 ihmistä. Aluksi ihmisiä tuli Somaliasta, Irakista, Syyriasta ja Afganistanista ja myöhemmin muun muassa Kongosta, Nigeriasta, Iranista, Venäjältä, Valko-Venäjältä ja Egyptistä.

Salakarien mukaan pelättyä ilkivaltaa kohdattiin vain kerran, ja ottavana osapuolena oli vastaanottokeskus.

– Ulkopuolinen ihminen rikkoi vastaanottokeskuksen alaoven ikkunan ja meni koputtelemaan asuntojen ovia. Silloin minullekin soitettiin heti keskellä yötä, Petteri Salakari kertoo.

Muitakin kävijöitä oli.

– Alkuaikoina tuli joku nuori tyttö ulko-ovelle hädissään, ja loppujen lopuksi meidän asukasperheet auttoivat häntä, että hänet saatiin suojaan.

Pahoinpitelyjä sattui yksi, eikä sekään vastaanottokeskuksessa.

– Suomalaiset pahoinpitelivät meidän asukkaan asematunnelissa. Se satutti asukkaita enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Kaveri, jolle se sattui, oli äärimmäisen rauhallinen, Salakarit sanovat.

Osa jäi, osa palasi, osa valitti, osa katosi

Petteri Salakarin mukaan Toijalan vastaanottokeskuksen asukkaat saivat Migriltä yllättävän paljon myönteisiä turvapaikkapäätöksiä. Kun sellainen tuli, Migrin raja oli, että keskuksesta tuli lähteä 60 päivässä.

– Saimme sen yleensä jopa puolitettua. Lopussa aika piteni, kun positiivisia päätöksiä tuli paljon, ja suurin osa halusi lähteä Tampereelle. Akaa olisi ollut ihan hyvä paikka asua, mutta olisi varmaan tarvittu kiinteämpää yhteistyötä kaupungin kanssa, että olisi saatu ihmisille elämä järjestettyä täällä ollessa jotenkin muuten kuin vastaanottokeskuksen ympärille.

Riikka Salakarin mukaan muutama perhe kyseli, onko Akaassa aikuisopiskelumahdollisuutta, mutta kun ei ollut, he lähtivät Tampereelle.

Myönteiset päätökset aiheuttivat asunnon etsintää ja muuttokiireitä. Kielteisten päätösten vaikutukset olivat moninaisempia.

– Ei se tarvinnut kuin yhden perheen kielteisen päätöksen, niin se vaikutti. He olivat tosi surullisia, eikä pelkästään se perhe vaan muut. Meillä oli paljon haavoittuvassa asemassa olevia ja heitä, jotka tarvitsivat erityistä henkistä tukea. Hoitoa tarvittiin, ja aina eivät riittäneet meidän keinot, Petteri kertoo.

Yleensä asukkaat rauhoittuivat, kun he saivat tietää, että heti ei tarvitse lähteä, ja päätöksestä voi valittaa. Kielteisestä päätöksestä tehtiin useimmiten valitus, ja valituskierros kesti vähintään puoli vuotta.

– Täällähän prosessi meni niin, että he halusivat jutella meidän sosiaalityöntekijän kanssa. Aluksi luettiin, mitä paperissa oikeasti lukee ja käytiin tilanne läpi. Autoimme valituksen tekemisessä, ja siinä oli myös heidän lakimiehensä mukana.

Somalinaiset Khadijo (vas.) ja Nafiso (oik.) olivat marraskuussa 2016 saaneet kielteisen turvapaikkapäätöksen, ja Habibo (kesk.) odotti vielä päätöstään. Kuva: Johanna Mäkinen.

Osa teki ratkaisun heti saatuaan kielteisen päätöksen.

– He lähtivät kotimaahan, ja jonkin verran järjestettiin niin, että he pääsivät vapaaehtoisen paluun kautta paluulennolle. Kolmas vaihtoehto, joita oli vähän, oli se, että tapahtui katoamisia, Petteri kertoo.

Muutamia perheitä katosi, ja henkilökunta informoi heti Migriä ja poliisia.

– Kun asukkaat pitivät yhteyttä keskenään, kuulimme välillä, että joku oli vaikka Saksassa. Tornio, Haaparanta ja junalla Saksaan, Petteri reitittää.

Huostaan otetut takaisin perheisiin

Aluksi Toijalan vastaanottokeskukseen tuli naisia ja perheitä. Myöhemmin Migri keskitti tänne myös enemmän henkistä tukea tarvitsevia turvapaikanhakijoita.

– Tulimme toimeen heidän kanssaan, ja pystyimme pitkälti omalla porukalla hoitamaan heitä. Ihmiset rauhoittuivat täällä, ja jos oli ollut vaikka lapsia huostassa, saimme yhdistettyä heitä perheisiin. Se säästi paljon rahaa yhteiskunnalta, Riikka Salakari kertoo.

Kun mielenterveysperheitä tuli, he eivät välttämättä halunneet majoittua, vaan jompikumpi vanhemmista oli sitä mieltä, että he lähtevät kävelemään.

– Se oli aikamoista neuvottelua ja suostuttelua, että saimme heidät jäämään. Tiesimme etukäteen, minkä tyyppisiä ihmisiä on tulossa, mutta reaktiota ei aina osannut arvata.

Haastava ja onnistunut työ näkyi tietysti kuluissa ja kulut Petterin mukaan siinä, että juuri Toijalan vastaanottokeskus päätettiin sulkea.

Petteri Salakari, Riikka Salakari ja Riina Septiawan yllättyivät siitä, kuinka hyvin akaalaiset suhtautuivat turvapaikanhakijoihin ja kuinka hyvin asiat Toijalan vastaanottokeskuksessa sujuivat. Hoivapalvelu Valkokulta on valmis palvelemaan Maahanmuuttovirastoa myöhemminkin, jos tarvetta on.

– Jos ajatellaan vastaanottokeskusten jatkuvuutta, niin Maahanmuuttovirasto mittaa kuitenkin toimintaa vain euroissa. Vaikka ne saattavat puhua muuta, kyllä euro on aika merkittävä tekijä, millä päätöksiä nyt tehdään. Totta kai sen pitää olla, mutta ihmisiä pitää auttaa.

Petterin mukaan logiikan näkee, jos katsoo Migrin viimeisintä tiedotetta.

– Siellä on noin kymmenen SPR:n vastaanottokeskusta, joissa lopettamispäätöstä tai paikkojen vähentämispäätöstä on lykätty ja paikkamäärää on nostettu sadoilla.

Myös Hoivapalvelu Valkokulta yritti neuvotella siitä, että toimintaa Toijalassa olisi jatkettu ja vastaanottokeskus laskettu alas asteittain.

– Halusimme, että muutenkin haavoittuvassa asemassa olevia asukkaitamme ei olisi palloteltu johonkin ja sitten taas johonkin, Riikka tarkentaa.

Petterin mielestä olisi ollut mielenkiintoista tietää, millä perusteilla Toijalan lopettamispäätös tehtiin

– Kun Migri kertoo, minkälaisilla mittareilla he mittaavat toimintaa, niillä mittareilla mitattuna me pärjäsimme tosi hyvin. Mutta se ei ole sellaista tietoa, mitä he haluavat julkaista, enkä tiedä käytetäänkö sitä tietoa ollenkaan päätöksenteon tukena.

Riikka arvelee, että Maahanmuuttoviraston malli on se, että isommilla organisaatioilla on leveämmät hartiat.

– Itse tietenkin ajattelen niin, että kyllä Suomessa on moneen kertaa näytetty, että yritykset pystyvät kantamaan vastuun ja laajentamaan vastuuta. Terveydenhuoltopuolella on nähty, että yksityiset pystyvät pyörittämään palveluita kustannustehokkaasti, mutta tässä näkyy tietyllä tapaa se asenne, että on turvatumpaa, kun se on isojen organisaatioiden käsissä, sanoo Riikka Salakari.

Lapsissa näkyy tulevaisuuden toivo

Lähes 20 vuotta teollisuuden palveluksessa ollut ja insinöörien kanssa työskennellyt Petteri Salakari pitää ihmisläheistä ja moniammatillista työrupeamaa hienona ja opettavaisena kokemuksena. Riikan mielestä antoisinta oli työskennellä lasten kanssa.

– Lapsissa turvallisuudentunteen saavuttaminen ja toivon näköala tulevaisuuteen näkyy selkeämmin kuin aikuisissa. On ollut huippua huomata, miten motivoituneita lapset ovat rakentamaan tulevaisuutta itselleen.

Toijalan vastaaanottokeskuksessa ehti syntyä toistaskymmentä vauvaa. Syntymää juhlistettiin aina liputtamalla. Kuva: Johanna Mäkinen.

Senkin Petteri ja Riikka myöntävät, että kuten monet sanovat, kulttuureissa on eroja.

– Kun on tottunut siihen, että suomalaisen sana pitää ja siihen voi luottaa, niin kyllä Lähi-idän ihmisten sana on erilainen. Siinä on iso ero, Petteri sanoo.

Riikan mukaan kaikkia ei miellyttänyt, kun lakimiehet kertoivat realiteetit ja mahdollisuudet.

– Siinä pitää olla realistinen, että kaikille turvapaikka ei kuulu. Onneksi niitä oli meilläkin vähän, koska kyllä siitä tulee itselle pettymyksen tunne, kun huomaa, että joku ihan selkeästi vain keplottelee. Se tuntuu itsestäkin pahalle, mutta suurimmalla osalla oli kyllä todellinen hätä.

Epärehellisyyttä esiintyi vastaanottokeskuksen arjessakin.

– Kyllä sitä hämmästyi, kun oli rakentanut luottamuksen jonkun perheen kanssa, ja sitten oli että hohhoijakkaa, siellähän ne oli ne meidän rappusiivousmopit, Riikka sanoo.

– Mutta se riippuu hyvin paljon siitä, miten sinut on kasvatettu. Jos koko maassa kaikki ovat kovia kauppamiehiä, siinä on itsekin opittava kauppamieheksi, ettei jää häviölle.

Täysi talo toi turvallisuutta

Salakarit miettivät ja puntaroivat koko Toijalan vastaanottokeskuksen toiminnan ajan asioita sekä turvapaikanhakijoiden että kantasuomalaisten kannalta.

– Eiväthän nämä ole yksioikoisia juttuja. Toisaalta vahvimpana ajattelin sitä, että kun tässä tilanteessa kerran ollaan, niin auttaa niitä pitää, ja miksi emme me yhtä lailla kuin joku muu. Meidän asiakkaitahan he olivat, ja sodan keskeltähän he tulivat, Petteri sanoo ja Riikka komppaa.

– Mustavalkoasetelma suvakit vastaan muut on typerintä mitä voidaan tehdä.

Jos Salakarit pääsivät asiallisesti keskustelemaan niiden ihmisten kanssa, jotka suhtautuivat maahanmuuttajiin jyrkästi ja kertomaan heille realiteetit, se helpotti monta kertaa toisen ihmisen asemaa.

– He huomasivat, että emme ole vain kukkahattutätejä, jotka sinisilmäisesti tekevät tätä hommaa.

Kun vastaanottokeskuksen toiminta päättyi ja ihmiset lähtivät, itkettiin Rautalantie kolmentoista pihassa monet itkut.

– Kun viimeinen bussilasti lähti, kyllä siinä monella oli tippa linssissä vähän enemmänkin. Että tässäkö tämä homma oli. Useat ihmiset opittiin tuntemaan hyvin, koska he olivat täällä melkein puolitoista vuotta. He olivat läheisiä varsinkin ohjaajille, jotka olivat heidän kanssaan melkein päivittäin, Petteri sanoo.

Saman talon suomalaiset asukkaat eivät suhtautuneet alun perinkään tulijoihin niin jyrkästi kuin kauempaa kommentoineet. Riikka Salakarin mukaan monet pitivät hyvänä sitä, että taloon tuli elämää.

Vastaanottokeskuksen ulko-ovien ikkunoita rikottiin marraskuussa 2016.

– Kun viimeiset turvapaikanhakijat lähtivät, jotkut asukkaista sanoivat, että heillä on tosi ikävä ja paha olla, koska täällä oli niin turvallista asua, kun talo oli täynnä väkeä. Nyt heillä alkaa taas se turvattomuus.

 

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>