Mitä me ihmiset kaikkein eniten kaipaamme elämässämme? Eikö myötätuntoa ja rakkautta. Näemme ympärillämme niin paljon epävarmuutta ja vihaa, mikä saa meidät kaipaamaan jotain parempaa. Sitä meille luvataan Raamatussa: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän”.
Mitä rakkaus saa aikaan? Eikö se vedä puoleensa ja luo rauhaa ja turvallisuuden tunnetta. Jeesus sanoi seuraajilleen: ”Minä annan teille uuden käskyn: Rakastakaa toisianne niin kuin minä olen rakastanut teitä. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne”.
Me olemme usein niin työn ja erilaisten muiden paineiden rasittamia, ettemme huomaa edes lähimmissämme niitä, jotka tarvitsisivat apua, joko aineellista tai henkistä. Todellinen kuuntelu ja muutama lohduttava sana auttaisivat usein. Raamatun neuvo on meille: ”Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän”.
Millainen on Jumalan rakkaus? Sitä ei ihminen voi täysin ymmärtää. Apostoli Paavali sanoo siitä näin: ”Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa meidän Herrassamme”.
Minkä neuvon Paavali meille antaa? ”Jos on mahdollista, ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa”. Voi jos tämä olisi meille mahdollista, olisimme jo melkein taivaassa vailla ahdistusta, pelkoja ja tuskia. Tai myöhemmin hän antaa toisen neuvon: ”Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi”. Ja edelleen: ”Älkää myöskään unohtako tehdä hyvää ja antaa omastanne, sillä sellaiset uhrit ovat Jumalalle mieleen”.
Pieni kokemus omasta nuoruudestani. Työtoverini sai jostain työnantajamme sanoista käsityksen, että olen muka parempi ja oppivaisempi kuin hän. Siitä alkoi välillemme painostava hiljaisuus. Kärsin siitä arkana sota-ajan nuorena kovasti. Mietin, mitä tekisin, kun puhuminen ei auttanut. Sitten pyysin työnantajaani kahdenkeskiseen keskusteluun, jossa kerroin mitä toverini ja minun välillä oli. Hänkin oli sen huomannut ja sitä ihmetellyt. Pyysin työnantajaani kiittämään ja kehumaan toveriani. Sen hän tekikin ja vielä lisäsi: ”Onneksi en antanut sitä työtä Pirkolle.” Siitä lähtien välillämme oli kaikki hyvin.
Toivon lopuksi meille kaikille tätä rakkautta, josta Paavali kirjoittaa: ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa”.
Pirkko Vehkavuori
Kirjoittaja on Toijalan Adventtiseurakunnasta.
Viimeisimmät kommentit