Pentti Linkola – Umpeutuva polku

Syksy on alkanut. Lehtiä putoilee jo, sato on korjattu. Kuivat korret reunustavat umpeutuvaa polkua. Aamu on kirpeä. Aurinko paistaa, mutta ei enää lämmitä. On aivan hiljaista. Kasvillisuus peittää maiseman.

Kalastaja Pentti Linkola asuu Ritvalan mökissään pääasiassa yksin. Nyt työn alla on lintuhavaintojen muistiinpanojen puhtaaksi kirjoittaminen.

Kävelen tapaamaan kalastaja Pentti Linkolaa.

Tapaamisesta on sovittu Olavi Virtasen kanssa, joka on Linkolan apulainen tarvittaessa, ainakin silloin kun havainnoidaan lintuja tai kalastetaan. Olavi on Jumalan mies, luterilainen pappi.

Näen kasvillisuuden seassa tallin ja piharakennuksen.

Herätän Olavin makuupussista piharakennuksesta. Rakennuksessa on joskus ollut sauna, mutta lauteet on aikaa sitten purettu parempaan käyttöön. Olavi on majoittunut saunatupaan kalalaatikoiden sekaan.

Kaikessa rauhassa

Astelen Olavin kanssa talolle. Matkalla minulle muistutetaan useaan otteeseen hivenen sarkastisesti, että yhtään kortta ei saa katkaista eikä oksaa taittaa. Väistelen ja saan lehdistä aamun kosteutta poskiini. Nousemme kalastajan talolle.

Sisällä ei ole sen lämpimänpää, mutta vastaan löyhähtää elämän tuoksu. Aika pysähtyy.

Istun keittiöön, joka samalla on työhuone. Nyt on kirjoittamisen aika, siksi pöydältä löytyy kirjoituskone. Raivaan itselleni tilan pöydän ääreen. Kalastaja heräilee omalla puolellaan.

Olen talossa ensimmäistä kertaa ja mietinkin, miksi vasta nyt.

Herääminen

Pentti Linkola on myynyt minulle kalaa Toijalassa vuosikausia. Hän tulee hyvän pakkasen aikoihin. Joskus olen tarjonnut kuumaa kahvia, konjakkiakin, mutta useimmiten olemme vain keskustelleet. Kalastaja on kysynyt ja minä olen vastannut. Vuosi vuodelta kysymyksiä on tullut aina vähemmän.

Enää en saa kalaakaan. Kalastaja ei tarvitse hetken lämpöä. Hän on mieluiten mökissään omissa oloissaan.

Kotvan päästä ovi avautuu ja kalastaja astuu sisään. Olavi sanoo kuka olen, mutta kalastaja tunnistaa tulijan, menee omalle paikalleen ja aloittaa aamutoimet. Ensin mitataan veren sokeri ja sitten pistetään insuliinipiikki.

– Nämä meikäläisen aamut ovat tällaisia. Veren sokerin kanssa pitää olla tarkkana. Mitään ei saa olla liikaa eikä liian vähän. Ainakin tähän asti ole tätä jaksanut.

Kun insuliinipistos on saatu, vetäisee kalastaja housut jalkaansa.

– Liikkuminen on tullut niin hankalaksi. Liikkuminen on minulle elinehto. Missäs mun kengät on.

Olavi keittää minulle ja itselleen kahvit. Kalastaja ottaa pöydältä lautasen, hamuaa siihen kaapin alaosasta säkistä kauraryynejä. Pöydältä löytyy lasipurkista lakkoja ja lattialta purkista maitoa. Kohta on aamiainen syöty ja päivä voi alkaa. Askeettista.

– On kiva kun tulit. Mitäs maailmaan kuuluu?

”Ei ne kuuntele mitään”

Kalastaja on isänmaallinen mies. Sen huomaa monesta jos malttaa lukea ja kuulostella. Useimmiten hän vain tuomitsee kerskan.

Yksi isänmaallisimmista hankkeista suomalaisuuden ja suomalaisen luonnon puolesta on hänen perustamansa luonnonperintösäätiö, joka ostaa metsiä suojellakseen niitä. Kalastaja ei mielellään puhu säätiön hehtaareista, vaikka niitäkin on. Hänelle tärkeää on vain se, kuinka paljon puita metsässä kasvaa. Paavikin on kalastajan hankkeessa mukana.

– Hehtaarit eivät kuvaa mitään, paremminkin puumäärä. Meillä on puita kolmin tai nelinkertainen määrä hehtaaria kohti verrattuna talousmetsään. Talousmetsistähän osa on puupeltoa, joilla ei ole metsän kanssa mitään tekemistä. Osa onneksi vielä on toisenlaistakin, mutta tulevaisuus on puupeltojen.

Kalastaja näkee kauas uusien sellutehtaiden nieluihin. Olavi kaataa minulle lisää kahvia.

– Se on pelkkää matematiikkaa ja lopullista metsän tuhoamista. Muistaakseni 68 metsäasiantuntijaa esitti julkilausuman hallituksen biotalousohjelmaa ja hakkuita vastaan. Ei ne kuuntele mitään. Meillä on niin kiire tuhota tämä maailma, suomalaisillakin, jotka elävät metsistä.

Nykyaikainen metsätraktori toimii kolmessa vuorossa.

– Totta kai, koska investointi on kuoletettava. Mulla oli nuoruudessani se pelastus, että niin kauan kuin ajoin polkupyörällä, pääsin täältä kesäksi karkuun Eurooppaan. Kiersin kaupungit kaukaa, mutta maaseutu tuli tutuksi. Saksa säästää metsiään. Olen määritellytkin, että muualla puun asento on pysty ja meillä vaaka. No, meidän metsäteollisuus menee nyt muualle omine lakeineen tuhoamaan metsät ja istuttamaan puupeltoja. Mikä häpeä.

Suomea parturoidaan ja kalastaja on hyvin surullinen.

– Minun voimat eivät enää riitä mihinkään. Suomen muutos on raju ja näkyy jo joka paikassa. Täältä on häviämässä metsän kunnioitus ja samalla häviää suomalaisuuden kunnioitus. Ja kansalta ei kysytä mitään.

Kaikki puhuvat englantia

Kalastaja sanoo kierrelleensä nuoruudessaan polkupyörällä Saksaa ja ihastuneensa metsiin, kieleen ja kansaan. Puhutaan 1950-luvusta, kalastajahan pääsi ylioppilaaksi 1950. Hän on paljasjalkainen stadin kundi.

– Kyllähän sodanjälkeinen Suomi oli ankea paikka, vaikka minä kyllä pärjäsin. Viihdyin hyvin Helsingissäkin. Mutta Saksasta tuli Euroopan maani.

Saksa on kalastajalle sivistyksen kehto. Maa on kuulemma litistetty molempien maailmansotien jälkeen, mutta noussut sieltä aina jaloilleen.

– Se kertoo pelkästään sivistyksen voimasta. En kiellä, ettei Saksa olisi toisen maailmansodan jälkeen apuakin saanut, mutta sivistyneet ihmiset osasivat käyttää saatua apua oikein. Mitä tästä seurasi? Se, että luonnontieteilijöiden kongresseissa saksalaisetkin puhuvat englantia. Mieletöntä.

Itä-Saksasta kalastaja ei puhu mitään.

Englannin kieli ei ole kalastajalle sivistyksen kieli.

– Olen monta kertaa miettinyt, miksi suomalaisetkin haluavat opetella vain englantia. Sillä kielellä on kaikki meidän lintutieteilijöiden väitöskirjatkin. Surullista tämä yhden kielen ylivalta. Suomen kieli uhrataan, ja me itse sen teemme.  Minä en osaa englantia sanaakaan – tai kaksi sanaa: yes, bird.

Suomi on rakas kieli

Suomen kielestä kalastaja puhuu kuin rakastetustaan. Se on läheisin, läsnä koko ajan. Suomen kielellä hän saa ilmaistuksi itsensä kaikkein parhaimmin. Kalastaja on suomalainen.

– Vanhanaikaisia hyvällä tyylillä kirjoitettuja romaaneja löytyy vielä. Suomen kieli on minulle niin tärkeä osa elämää, että luen roskaakin, jos se on hyvin kirjoitettu. Hyvää kieltä jaksaa lukea.

Kalastaja on hyvillään, että vielä löytyy Anni Kytömäen kaltaisia kirjailijoita, jotka taitavat suomen kielen.

– Ja onneksi kirjojen määrä ei ole vähentynyt. Nimikkeitä tulee, mutta panosmäärät ovat vähentyneet.

Suomen kielestä kalastaja puhuu kuin rakastetustaan. Se on läheisin, läsnä koko ajan. Suomen kielellä hän saa ilmaistuksi itsensä kaikkein parhaimmin. Kalastaja on suomalainen.

Riitta Kylänpää on tehnyt kalastajasta elämäkerran.

– Tarkistin ensin, että hän osaa kirjoittaa.

Kalastaja on sanonut minulle, että itse hän ei itsestään kirjoita.

– En minä olisi jaksanut. Ajattelen usein, onko tässä mitään kirjoitettavaakaan.

Olavi kysyy, onko minulla jo kalastajan elämänkerta. Ei.

Kaiken loppu

Yllättäen puhe kääntyy natsismiin, joka sekin on Saksan luomus. Kalastaja johdattaa puheen aina ääriasioihin. Liika on liikaa. Ja mitä tapahtuu kun kaikki räjähtää.

– Olihan se jämerä oppi. Kaksi maailman vaikutusvaltaisinta kansaa, saksalaiset ja juutalaiset, ajatuivat väistämättä hakauksiin keskenään. Ei samaan pensaaseen mahdu kahta punarintaa. Ei saksalaisille sopinut se, että talousalämää johtavat juutalaiset.

Saksalaiset veivät tuhoamisen mielettömyyksiin.

– Ketkä loppuen lopuksi tuhottiin? Älykkäimmät pakenivat Yhdysvaltoihin ja ties minne. Nobel-palkituistakin taitaa tällä hetkellä olla kolmasosa juutalaisia. Saksalaiset suorittivat näin rotuhygieenisen toimen, tosin sitä tarkoittamatta.

En näe, että kalastaja nauttisi sanomisistaan.

Lintujen mies

Kalastaja on merkinnyt muistiin lintuhavaintojaan vuodesta 1945 ja tehnyt vesilintulaskentaa vuodesta 1951. Hän on kierrellyt Suomessa samoilla järvillä. Muistiinpanot ovat ainutlaatuiset.

– Näin pitkiä sarjoja ei ole kenelläkään. Näistä olen joitakin esimerkkejä julkaissut joskus. Nyt yritän kirjoittaa ne edes puhtaaksi. Tuntuu, että aikaa on aina vain vähemmän.

Olavi pelkää, että arvokkaat muistiinpanot katoavat.

Kun muistiinpanoja osaa tulkilta, näkee maailman muutoksen. Eivät kalastajan havainnot onneksi aivan tuntemattomia ole. Nimi löytyy kirjasta jos toisesta. 1960-luvulla ilmestynyttä Pohjolan linnut värikuvin –teosta hän sanoo päätyökseen, vaikka oli vain yksi sen kirjoittajista. Myös Pirkanmaan linnusto –kirjassa on kalastajan havaintoja.

– Kannat menevät pelkästään alaspäin. Mustakurkku-uikku on hävinnyt näiltä seuduilta täysin. Ritvalan Vähäjärvelläkin oli joskus 25 pesää. Maailman nykymeno on tähän kaikkeen syy. Läpimuuttajista hanhet menivät ennen Balttian yli, nyt niiden reitti menee Suomen yli. Jotakin tapahtuu, pitäisi kai kysyä niiltä itseltään mitä.

Kalastaja katsoo silmiin ja on hiljaa. Hän on ajatuksineen seurassakin yksin.

– Ihminen on luonnon kaikkiin muutoksiin syyllinen. Ihminen on ainoa, joka ei ole sopeutunut vaan on pyrkinyt sopeuttamaan.

Hyvääkin tapahtuu. Vanajavedelläkin on toista kymmentä merikotkaa. Laji oli 1970-luvulla kuolemassa sukupuuttoon. Voimakas suojelu elvytti lajin.

– Merikotka on harhaan johtava nimi. Tämänkin muutoksen on saanut aikaan ihminen.

Olavin mielestä merilokkikin on Vanajan saalistajia.

”Ymmärrän terroristeja”

Kalastaja on toisinajattelija, ikoni. Tänään häntä kuuntelevat hekin, joiden mielestä nykyinen elintasomme kuuluu meille. Vuosikymmenien saatossa kalastajan ajatukset ovat muuttuneet muka hyveiden tavoittelijoiden ohjeiksi. Niitä on muotia kuunnella sen enempää ajattelematta.

Jos maitoa on jalostettu niin, että maitotuotteita löytyy marketista kymmenien metrien hyllystö, pelastuuko maailma.

– Ymmärrän terroristeja, jotka vihaavat kaikkea tätä. He yrittävät ylläpitää omaa elämäntapaansa ja uskontoaan. Onhan se hyvä, että edes joku muistuttaa, mitä tämä länsimainen rosvokulttuuri on.

Kalastaja muistuttaa, missä tilassa on pelkästään Itämeri, mutta kukaan ei taida kuunnella.

– Kyllä ja ei. Otsikoita saa jos sanoo, että ihmisiä on liikaa.

Otsikoissa on nyt Irja Askolakin, Suomen ensimmäinen naispiispa. Olavi murjaisee vitsin. Kun alkuseurakunnassa pyydettiin naisia olemaan hiljaa, jotta puhe kuuluisi, tulkitaan se raamatusta nyt naispappeuden vastustamiseksi. Hälinän keskellä sanottiin kylmästi kaikille vain, turpa kiinni.

Verkot on nostettu

Voimat ovat menneet. Kalastaja valittelee raihnaisuuttaan. Tärkeintä on tämä hetki, ei huominen, ei edes se maja, jossa hän asuu. Sisällä on viileää ja kosteaa, mutta hän sanoo pärjäävänsä. Hän ei tahdo alistua, ei ainakaan vielä.

– Minussa ei ole mitään mielenkiintoista. Olen virkamiesluonne. Tallella on rahankulutuksestani merkinnät yleisissä vessoissa käynneistäkin. Koskaan en tosin jaksanut laskea kaikkea yhteen.

Hän sanoo itseään vielä kuivakiskoiseksi.

– Olihan isänpuoleinen suku kruununvouteja. Isä tosin oli kasvitieteilijä, mutta jotakin virkamiestä hänessäkin oli, kun halusi Helsingin yliopiston rehtoriksi. Taiteilija ei halua rehtoriksi.

Yliopisto ei kalastajaa kiinnostanut. Lukion läpi kulkeminenkin oli kuulemma vaivalloista.

– Ei kiinnostanut. Minua tosin ei painostettu mitenkään. Suvussa oli mustia lampaita jo ennestään, joten he olivat tottuneet. Tällainen niin sanottu sivistyssuku on suvaitseva. Ei tarvittu enää näyttöjä.

Hän lähti luontoon. Kalastettukin on Päijänteellä, Keiteleellä, merellä. Ritvalan torppaansa hän on muuttanut 1978. Viime vuosina Vanajalle on menty vain talvisin, ensin hevosen kanssa, myöhemmin kelkalla. Kavereitakin on ollut matkassa useita, pappi Virtanenkin.

– Perustin tämän virkamiestilan. Ei tämä mitään onnellista ole ollut. Elämässäni ei ole ollut muuta hyvää kuin se, että se on ollut minun elämäni.

Voimat ovat menneet. Kalastaja valittelee raihnaisuuttaan. Tärkeintä on tämä hetki, ei huominen, ei edes se maja, jossa hän asuu. Sisällä on viileää ja kosteaa, mutta hän sanoo pärjäävänsä. Hän ei tahdo alistua, ei ainakaan vielä.

Elämä on ollut usein raakaa. Kuvitellaan vaikka kymmeniä kilometrejä pitkää Päijänteen Tehi-selkää, jossa ei välttämättä toista rantaa kaikkialle näy. Syksyisen pohjoistuulen puhaltaessa verkkojen kokeminen syö miestä.

– Merikalastajilla on kesymmät vedet, jos ei kalasta avomerellä. Ei Suomen saaristossa pääse lainetta syntymäänkään. Kalastamisessa on tiedettävä luonnon oikut. Mulla oli monta hevosta, jotka eivät tottuneet jäälle kalamiehen kaveriksi.

Kalastaja sanoo elämässään olleen huonoa onneakin.

– Olen kalastanut sisävesien vihoviimeisimmillä ulapoilla. Ei tämä Vanajakaan mikään kaveri ole. Eikä minusta enää ole kalastajaksikaan. Verkot on nyt nostettu. Olenko onnistunut missään, en tiedä.

Jätän kalastaja Pentti Linkolan päivän tarinoinnin jälkeen. Kirjoituskone nostetaan pöydälle ja lintuhavaintojen puhtaaksi kirjoittaminen jatkuu.

– Jos jaksaisi käydä sen verran ulkona, että poimisi muutaman tatin pannulle. Nyt on ollut ihmeen hyvä tattivuosi.

Kävelen Olavin kanssa pihapiirissä. Polut ovat miltei ummessa ja heinien alla olevat kivet niljanteiset. Ei tarvita kuin yksi kaatuminen, niin se on siinä. Pelkään. Pappi Olavi Virtanen on hyvin huolissaan.

 

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?