Taistelukohtaukset ovat näytelmässä hyvin suunnniteltuja ja hienosti toteutettuja.
Toijalan Näyttämön tämän kesän näytelmä Seitsemän veljestä sai Satamassa ensi-iltansa viime viikonloppuna, kun sekä perjantaina että lauantaina oli omat ensi-iltansa tuplaroolien vuoksi. Ritva Holmbergin Turun Kaupunginteatterin lavalle dramatisoima ja Minna Kankaan ohjaama näytelmä välttää taidokkaasti sudenkuopat, jotka perinteinen tarina ja musikaalisuus asettavat.
Aleksis Kiven klassikko ei ole Toijalassa hidastempoinen ja puuduttava. Tarina on vanha, monipuolinen ja polveileva, mutta Kangas on onnistunut loihtimaan käsikirjoituksesta napakan ja ohjaamaan musiikkinäytelmästä vauhdikkaan ja energisen. Kangas sai nyt jo edesmenneeltä Holmbergiltä luvan muokata versiota haluamallaan tavalla, minkä hän on myös tehnyt.
Kohtaukset eivät tunnu pitkiltä tai venytetyiltä. Toisaalta tarina tuntuu osaltaan sen verran pätkityltä, että näytelmä vaikuttaa oikeastaan vain välähdyksiltä veljesten elämästä. Se taas voi johtaa siihen, että katsojalle saattaa jäädä olo, ettei näytelmässä ole selvää juonta. Toisaalta koko Jukolan veljesten tarina on vaikea tiivistää ainoastaan pariin-kolmeen tuntiin, ja siihen nähden Toijalassa ollaan onnistuttu hyvin.
Lopun epilogimainen kohtaus on ainoa, joka tuntuu liian pitkältä. On ymmärrettävää, että veljesten tarinat halutaan kertoa loppuun, mutta sen olisi voinut tehdä muutenkin kuin seisottamalla lähes koko näyttelijäkööriä lavalla kuunnellen vuorotellen toisiaan.
Satama raikaa komeasti
Näytelmän ohjauksessa ja lavastuksessa on oltu nokkelia. Esimerkkinä toimii hyvin kohtaus, jossa härät ajavat veljekset kivelle.
Toinen sudenkuoppa massiivisissa musiikkinäytelmissä harrastajateatterissa on usein taitavien laulajien löytäminen. Seitsemän veljeksen laulajat suorastaan loikkaavat kuopan yli. Kaj Chydeniuksen ja Juhania näyttelevän Harri Salmisen tekemät kappaleet kuulostavat useassa äänessä laulavan miesköörin esittäminä mahtavilta. Myös Kiven sanoituksen pohjalta Salmisen säveltämä Venlan laulu, jonka esittää Tanja Raitio, toimii erinomaisesti.
Musiikki rytmittää tarinaa hienosti ja on suhteellisen monipuolista. Yhteensä 19 laulusta Venlan laulun lisäksi hyvin mieleen jäävät ainakin Poika-Jussi tanssii ja Simeonin (Julius Martikainen) hourailut Simeonin laulussa. Laulujen lisäksi kehut ansaitsee näytelmän koreografiat tehnyt ja Rajamäen hullua tytärtä esittävä Jessi Palovaara, jonka aikaansaannokset näkyvät hienosti etenkin tappelukohtauksissa.
Veljeksinä Salmisen ja Martikaisen lisäksi nähdään myös Paavo Helenius, Jukka Peräkivi, Lasse Majuri, Jere Hakala sekä Petteri Loukio. Näyttelijät tuovat hienosti esiin veljesten erilaiset luonteenpiirteet, ja näyttelijöiden keskinäiset kemiat toimivat. Katsojalle välittyy selkeästi esimerkiksi, että Juhani on äkkipikainen johtajaluonne, Eero älykäs velmuilija, Aapo järkeilijä ja Lauri rauhallinen ja vetäytyvä.
Majuri kuitenkin vetää Laurin roolissa myös yhden näytelmän mehukkaimmista kohtauksista, kun hän pitää härille kivellä seisten ”saarnan” juopuneena muovautuen ilmeikkääksi ja äänekkääksi, vaikka näytelmän alkupuolella hän on niin hiljainen, ettei sanoista aina tahdo saada katsomoon asti selvää.
Valtava ryhmä puhaltanut yhteen hiileen
Näytelmän työryhmä on ollut valtava, ja katsomoon asti välittyy, että koko ryhmä on tehnyt töitä yhteisen päämäärän eteen. Lähes 50 näyttelijää muodostavat Toukolan vauhdikkaan ja tapahtumarikkaan miljöön. Myös lukemattomat lapsinäyttelijät hoitavat mallikkaasti niin isommat kuin pienemmätkin roolinsa. Toimivasta miljööstä on kiittäminen myös lavastajia. Yksinkertainen, mutta kekseliäs ja muokkautuva lavastus toimii, kuten myös Tiina Salosen rakentama puvustus.
Turussa Kankaan valitsema versio esitettiin vuonna 1972, eikä sen jälkeen sitä ole nähty missään ennen Toijalan ensi-iltaa. Holmberg oli todennut Kankaalle, ettei kukaan ole uskaltanut astua näin isoihin saappaisiin. Toijalassa uskallettiin astua, eivätkä ne lopulta olleet kokoakaan liian suuret.
Viimeisimmät kommentit